Facebook | Twitter | Youtube |

UrbanApa

Tilaa Urbanapa uutiskirje!

Blog

 

Urbaani kulttuuri–, taide– ja tapahtumayhteisö
Urbant kultur–, konst– och evenemangssamfund
Community for Urban Culture, Art and Events

UrbanApa
Exchange

Two Museums / Roy Boswell

Kirjoittanut
64 päivää sitte

Two Museums / Roy Boswell

UrbanApa esittää Roy Orbisonin two museums -taideteoksen Instagramissa:

@royorbisoncrying / ‘Two museums’

Roy Boswellin ‘two museums’ pohjaa antiikin Rooman aikaiseen nimeämiskonventioon, jossa kaksoslapsille saatettiin antaa sama nimi – sillä erotuksella, että nuoremmalle lapselle tulisi lisäksi nimeen ‘anti-’ etuliite. Tekstin museo ja anti-museo ovat sekä näennäisesti vastakkaisia, mutta myös ei-identtisiä kopioita toisistaan. Voisiko riskinotto – opastetun kierroksen järjestäminen anti-museoon – vauhdittaa institutionaalisen muutoksen hitaiden pyörien liikettä?

Koe teos UrbanApan Instagram-tilillä.

Nettisivut: http://www.royboswell.fi/

/

UrbanApa is proud to present Roy Orbison’s work two museums on Instagram:

‘Two museums’ by @royorbisoncrying

Roy Boswell’s ‘two museums’ is based in the ancient Roman naming convention of assigning a single name to a set of twins, with the exception of adding the prefix ‘anti-’ to the younger of the two siblings. The museum and anti-museum of the text are apparently opposite, and yet non-identical copies of one another. Could a calculated risk – a guided tour of the anti-museum – serve to hasten the slow motion of institutional change?

Experience two museums at UrbanApa’s Instagram account.

Website: http://www.royboswell.fi/

Exchange

RAKENTEISTA - OSA 2

Kirjoittanut
66 päivää sitte

RAKENTEISTA - OSA 2

I don’t feel free there either.

Written by: Elham Rahmati

 

I left Iran to move to Italy in 2013 to pursue an MA in Visual arts. Like many other Iranian diaspora artists, I thought my mission was to take advantage of this newly found freedom to let the world know how bad we have it back home—because back then I was still naive enough to think the world cares about us. So the first time I had a meeting with my professor I took the chance to talk about the lack of freedom I had felt as a woman living in Iran and how I would have liked to reflect that in my artworks. After glancing through my portfolio and offering some critique, she looked at me and said: “but you know if you’ve come to Italy looking for freedom I have to say you’re in the wrong place, we’re not free here either.” I remember being so offended by this comment, how dare she put herself next to me, I felt she had belittled my grave struggle. What made me fail in understanding that statement came from the colonized mindset that had me internalize a mentality that believes the West to be oh so shiny and free and where I come from, well, where you are born to pay for your past lives’ sins.

It took me some time and a lot of rethinking and unlearning but eventually, I came to the understanding that Iranian women don’t need me to be their voice. Who am I to speak for them? I can speak for myself and about my personal experiences but the other 41 million have a voice of their own; they are more than capable of advocating for themselves and fighting on their own terms and on their own pace to change whatever conditions they need to change. It is not my place to use their struggle to promote myself in the European art world. At the time, that realization was truly liberating as it opened the door for me to explore other interests I had not yet given room to pursue in my work. The feeling of liberation, however, didn’t last long. I was being crushed at the critique sessions by the professors who were not interested in anything else I had to offer other than what I had initially promised which was to be the voice for Iranian women and to make works about how oppressed they are under the rule of the Islamic Republic. They always referred to Shirin Neshat as someone I should learn from, and that I did. I learned that I rather quit being an artist altogether than follow in the footsteps of someone who hasn’t so much as visited Iran for a day in the past 30 years but still feels she is entitled to represent its women and to profit from exotifying them. I learned that there is not so much space for me in Italy, as I was not going to be pursuing the kind of works they want me to make. I had no interest in being pushed in the box of the Iranian dissident diaspora artist. There are already way too many of those. I also didn’t have access to spaces that would be interested in anything else I had to offer. So I left to continue my studies in Finland.

ViCCA, My program at Aalto University, at the time, worked like a small sanctuary where I felt I could do anything I wanted and be any kind of artist I wanted. And to create that atmosphere in an institution such as Aalto University is something I found so admirable. That period, as sweet as it was, also had to end. I was determined to enter the Helsinki art scene and to try my chances at finding a career in the field I had been educated in for years. Soon I realized that is not exactly easy. The chances of me getting hired in the art institutions are close to zero as for starters, I don’t speak Finnish and Swedish and being fluent in both languages is something I see listed as a requirement in every job posting. To get to that level of proficiency one would need years of studying and practice. How can I dedicate that time and resources to learning languages when I have to constantly worry about extending my residence permit. An extension that is not granted without having a job. It’s a catch 22 situation. So what happens to all the talented and capable non-Finnish people who get educated in Finnish institutions of higher education? Many leave Finland, either out of choice or obligation; many others find temporary, often low paying and physically demanding jobs in the hospitality sector, and then try at the same time to pursue their art and keep trying their chances for a grant, the combination too often results in massive anxieties and burning out. That is to my observation at least.

But is the language the only thing keeping us out of the Finnish art institutions or does white supremacy also play a crucial part?

In a strategy written by Kiasma for the Arts for Equ(al)ity initiative, they mention the lack of diversity in their staff as one of their challenges and this what they have listed as a reason:

“The number of educated people with an immigrant background who seek entry into this field remains quite small. We create preconditions and work to lower the threshold for people to seek entry into the field through internships and various projects (e.g., internship opportunities at different stages of study, working as guides, working in workshops, Art Testers initiative [Taidetestaajat]).”[1]

I loathe the condescension that wreaks from these sentences. There are many educated people with an immigrant background who seek entry into this field and I’m sure they are aware of this. But it is just easier to ignore all these people, take a top-down approach and cheer your own benevolence for letting us work as your guides and interns. I’m actually pretty certain even that doesn’t happen often. In a perfect world, Kiasma would be shamed every day for having the sheer audacity of putting this kind of language out but well, let’s not say anything because they have made an effort to, at the very least, acknowledge their shortcoming in diverse recruiting and if we say anything they might crawl back into their shell. I’m mentioning Kiasma here, but this is the problem of every single major art institution here in Helsinki. They don’t hold back from jumping on the bandwagons of anti-racist movements like Black Lives Matter, they will post their “Finland in solidarity with Black Lives Matter” posters on their social media and they might even post something saying how they are taking time to reflect on their lack of diversity but they never do that. They wouldn’t know where to begin. You have heard these complaints for years. If it takes a revolution in the US to hold your attention and get you to change then we have a major problem.

Anyway, where was I? Yes, finding ways to survive as a BIPOC art worker in Finland. How can you get people interested to listen to you, to take you seriously and give you the work opportunities you need in order to make a living? Let’s take a look at the Helsinki art scene. How many BIPOC are working in it? Quite a few. How many of them are working or have worked at some point in advocacy related fields? Almost all. How many of them went to study art with the hope to later use it specifically to fight racism and inequality? Maybe some but definitely not all. Why do they have to make careers out of advocating for equality? Because they are trapped in a deeply broken and inherently racist system that is far from truly caring for poc and what they have to say. Unless what they have to say has something to do with fighting racism and inequality. Because well someone needs to fight these exhausting battles for Finland to keep up that progressive image of solidarity.

What I’m writing here is not another outcry for diversity. Angela Davis says it so beautifully: “I have a hard time accepting diversity as a synonym for justice. Diversity is a corporate strategy. It’s a strategy designed to ensure that the institution functions in the same way that it functioned before, except now that you now have some black faces and brown faces. It’s a difference that doesn’t make a difference,”[2] If an institution is rooted in white supremacy, it doesn’t matter how many black and brown people it hires. Those faces become the poster children who perpetuate the subjugation of their fellow people. So it doesn’t matter how many black and brown people you hire. We want to know what actual work you are ready to do to get rid of the white supremacy that is deeply embedded in your institutions. In Danielle Slaughter’s words: “White supremacy cannot survive without gatekeepers. So are you looking to hire gatekeepers? Or are you ready to hire dismantlers?”[3]

I want to stress that I find the work that the BIPOC do in Finland to promote equality admirable. However, I want to add that this burden should not fall solely on their shoulders. They should not be kept from the pursuit of other things important and interesting to them in order to constantly fight a battle. A battle which eventually cannot be overcome without the active participation of white people themselves as they need to see it as a problem of their own, instead of a problem they are in solidarity with.

A few weeks ago, I had a conversation with a few artist friends back in Tehran. They were complaining about their lack of freedom. I told them: “ Well, I live in Finland and I don’t feel free there either.” They got a bit mad at me. They thought I’m belittling their grave struggle. I can assure you, I was not.



[1] KIASMA Museum of Contemporary Art. (2018, May 04), from http://www.artforequality.fi/institutions/kiasma-museum-of-contemporary-art/

[2] Eckert, M. (2015, February 24). Civil rights leader Angela Davis speaks at Bovard, from https://dailytrojan.com/2015/02/23/civil-rights-leader-angela-davis-speaks-at-bovard/

[3] Slaughter, D. (2020, June 04). White supremacy cannot survive without gatekeepers…from https://twitter.com/Mamademics/status/1268668945097261058

 

This text is a part of UrbanApa’s new series of writings on STUCTURES. The series is edited and curated by Sonya Lindfors.

Exchange

NEXT STEP

Kirjoittanut
167 päivää sitte

NEXT STEP

 

LATAA JULKAISU TÄSTÄ

Arvoisa lukija,

Tervetuloa UrbanApa Next Step – kohti parempaa tanssinopetusta -kirjoituskokoelman äärelle. Tekstit julkaistiin ensin  sarjana UrbanApan blogissa kevään 2019 aikana, nyt keväällä 2020 olemme koonneet ne yhdeksi julkaisuksi. Ennen syventymistäsi mitä kiintoisimpaan aihepiiriin, haluan viedä huomioisi hetkeksi tämän kirjoitussarjan taustoihin ja sen tekijöihin.

Vuoden 2018 lopulla mediahuomiota sai useampi lasten ja nuorten harrastustoimintaan liittyvä vakava väärinkäytöstapaus. Tapauksia on tullut tämän jälkeen ilmi lisää. Koska tanssin parissa ei ole tätä ennen tullut juurikaan ilmi harrastustoimintaan liittyviä vallan väärinkäytöksiä, olisi sinisilmäistä ajatella, ettei niitä olisi. Jo lähes kaksikymmenvuotisen urani aikana keskustelut ensin harrastajakavereideni, sitten opiskelijatovereideni ja myöhemmin kollegoideni kanssa kertovat muuta. Jokaista erinomaista esimerkkiä kohtaan on valitettavasti myös päinvastaisia kokemuksia.

Tämän kokoelman tavoitteena on tehdä näkyväksi ja aloittaa keskustelu tanssinopetukseen liittyvistä rakenteista epäkohtien osoittelun sijaan. Pyrimme rakentamaan entistä kestävämpää ja parempaa harrastusympäristöä tulevaisuudessa.

Mitä siis ovat 2020-luvun uudet pedagogiset työkalut? Minkälaisiin ilmiöihin harrastustoiminnassa tulee jatkossa kiinnittää huomiota? Millaista tukea hyvin vaihtelevista taustoista ammattiin saapuvat pedagogit tarvitsevat ollakseen entistä parempia työssään? Näitä kysymyksiä tarkastelemme kirjoitusarjassamme. Tyhjentävien ohjeiden sijaan pyrimme tarjoamaan näkökulmia, ehdotuksia ja myös konkreettisia työkaluja. Kirjoittajiksi on valittu eri alojen asiantuntijoita, joiden uniikki kokemus ja osaaminen ansaitsevat tulla jaetuksi laajemmalle yleisölle. Tekstit lähestyvät tanssinopetusta nuoruusiän kehitystehtävien, tavoitteellisen harrastamisen, seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden sekä antirasistisen praktiikan näkökulmista. Oppikirjamaisuuden sijaan kyseessä on sarja puheenvuoroja, jotka liukuvat tarkoituksellisesti henkilökohtaisesta yleiseen – ja takaisin henkilökohtaiseen. Niiden näkökulmat ja ääni ovat kirjoittajien. Pyrimme helppolukuisuuteen painavasta aiheesta huolimatta.

Voit syventyä teksteihin järjestyksessä tai selata niitä mielesi mukaan. Olemme liittäneet mukaan pienen sanaston, jonka avulla voit tutustua kirjoituksissa käytettyihin termeihin tarkemmin. Ennen ensimmäistä osaa haluan vielä ilmaista lämpimän kiitokseni jokaiselle sarjan kirjoittajalle – ilman teitä emme olisi tässä.

 Tässä vaiheessa prosessia saimme mahdutettua mukaan monia tärkeitä aiheita. Kuitenkin monta tärkeää aihetta jäi vielä käsittelemättä. Kuten elämässä ja taiteessa matkamme jatkuu. Toivotan tervetulleiksi aiheesta kiinnostuneet kollegat jatkamaan työtä kanssamme osana UrbanApa -yhteisön toimintaa.

Lopuksi haluan kiittää rakasta ystävääni ja kollegaani Sonya Lindforsia. Jälleen kerran me saatoimme ’jotain’ ideasta konkretiaan, nollasta sataan, tyhjästä julkaisuvalmiuteen. Se näyttäytyy helppona ja arkisena tekemisenä, mutta todellisuudessa kyseessä on supervoima.

Oulussa 30. tammikuuta 2020

Anniina Jääskeläinen, Next Step – julkaisun toimittaja

Exchange

RAKENTEISTA - OSA 1

Kirjoittanut
247 päivää sitte

RAKENTEISTA - OSA 1

LAAJENTUVAT KOREOGRAFIAT JA HYBRIDIT AMMATTILAISET

Kirjoittanut: Taru-Meri Koski

“Okei. Nyt keskustelkaa hetki parin kanssa. Tämmönen hauska mielikuvittelutehtävä tuli mieleen:  Missä kuvittelette viettävänne lomaa eläkepäivinänne?” 

 

Edellinen on tehtävänanto kevään 2019 “Taiteilijan työ ja tulevaisuus” -luennolta. Minä ja luennoitsija tulimme yhteiseen tilaan eri-aikaisista menneisyyksistä ja rinnakkaisista, toistensa kanssa risteävistä tulevaisuuksista. Luennoitsijana toimi entinen tanssija, joka viisissäkymmenissä uudelleenkouluttautui tulevaisuusasiantuntijaksi, ja jonka tulevaisuuteen kuuluivat eläkkeet ja lomat. Minä olen tanssitaiteilija, joka valmistui vastikään taiteen maisteriksi. Oman maisteriluokkani ikäkeskiarvo oli valmistumisen kynnyksellä siinä 45-vuoden hujakoilla. Me siis kouluttauduimme tai uudelleen kouluttauduimme nimenomaan taiteilijoiksi. Tulevaisuusasiantuntijan tulevaisuus oli tehtävänannosta päätellen rakentunut tietynlaisen tutun elämänkaarimallin päälle, jonka loppupäästä löytyvät, tulevaisuudessa kuin tulevaisuudessa, eläke ja eläkeläisten lomat. Omissa tulevaisuuden visioissani, saati kyvyssäni kuvitella tulevaisuutta, minun on vaikea edes ajatella noin pitkiä ajallisia kaaria, koska työolosuhteeni ovat olleet koko aikuisen ikäni prekaarit. Toisaalta, jos uskaltaudun unelmoimaan mielekkäästä työstä ja tulevaisuudesta, “eläke” ja “lomat” eivät ole käsitteinä keskiössä. Keskiössä on halu ajatella ja rakentaa (tanssi-)taiteellisen, prosessuaalisen toimijuuden ja työnkuvan uusia malleja ja artikuloida taiteellisen ja kehollisen ajattelun merkityksiä.

 

Tanssin ammattilaisten seminaari STRECHIN kantava teema oli tänä vuonna tanssin ammattilaisuuden laajentaminen. Huomionarvoista oli, että tanssin ammattilaisuuden laajentamista ajateltiin kotimaisten puheenvuorojen merkityksissä erityisesti soveltavan taiteen, taiteellisen yrittämisen, luovuustutkimuksen, innovaatiokonsultoinnin ja yhteisötaiteen konteksteissa. Mielenkiintoista ja tärkeää. Ammattilaisuuden laajentaminen nähtiin ensisijaisesti hybriditaiteilijuutena, jossa taiteelliseen osaamiseen nojaten voidaan toimia soveltaen asiantuntijatehtävissä esimerkiksi luovan talouden alalla. Samoissa keskusteluissa, monien naapurimaiden käyttämissä puheenvuoroissa tuotiin ammattilaisuuden laajentamisen keskiöön taiteilijuuden kehittämisen, taiteilijoiden yhteistyön ja verkostoitumisen, taiteilijuudesta ja taiteilijoista huolehtimisen ja prosessin korostamisen teemoja. Keskiössä oli halu luoda kestävämpiä taiteellisen työskentelyn mahdollisuuksia erityisesti freelance-taiteilijoille, projektiluonteisen työn rinnalle.

 

Tuntuu kuin puhuttaisiin kahdesta eri ammattikunnasta tai ainakin kahdesta erilaisesta tulevaisuudesta. Molemmat voivat ja parhaimmillaan elävätkin toki rinnakkain ja toistensa kanssa risteytyen ja toisiinsa sulautuen. Hälyttävää on, että varsinaiseen pitkäjänteiseen  taiteelliseen tutkimukseen ja harjoittamiseen ammatillisena, yhteiskuntaan ja taidekenttään integroituneena alana keskittyvä visiointi on kotimaisessa keskustelussa melko vähäistä. Se kertoo mielestäni puutteista taiteellisen työn merkityksien artikuloimisessa ja sitä kautta itsearvostuksen puutteesta kentän sisällä.  Arvoa työlle lähdetään hakemaan ja luomaan kääntämällä taiteelle ominaista luovaa ajattelua suoraan tieteen ja innovaatiotalouden sanastoihin ja agendoihin sopiviksi. Tanssin ammattilaisuus, erityisesti tanssijan ammattilaisuus voivat heikosti. Kouluista ja kursseilta valmistuu elävän ja materiaalisen maailman kudoksiin ja laskoksiin integroituneita kehoja, jotka ovat täynnä hiljaista tietoa ja ymmärrystä, mutta kehollisen toimijuuden merkitykset eivät välity alan arkisessa,  keskinäisessä kielenkäytössä tai organisaatiorakenteissa. Taidekoulutusta vastaavia toimijuuksien malleja tai toimijuuksia tukevia työskentelyalustoja on vähän ja siksi taiteen ehdottama luovuuden logiikka kiinnittyykin helpommin esimerkiksi kapitalistiseen innovaatioajatteluun taiteellisen ajattelun sijaan.

 

Laajennetun ammattilaisuuden ohella olenkin kiinnostunut taiteen ammattilaisuudesta itseisarvona, luovan taiteellisen prosessuaalisen elämäntavan ja työnkuvan merkityksien artikuloinnista osaksi tulevaisuuden työn käsitettä. Millaista ajattelua taiteilija tuottaa, millaisiin tuotantorakenteisiin hän haluaa työnsä kiinnittyvän ja miten ammattitaiteilijuus artikuloituu asiantuntijuutena osaksi yhteiskuntaa, ovat kysymyksiä, joita tulisi pohtia jo taidepraktiikan tasolla, ei vasta sitten, kun on pakko selviytyä. Jos meillä on taiteen ammattilaiskenttä, olisi kaiketi ihan viisasta panostaa myös taiteen praktiikoiden ammattimaiseen tukemiseen ja rakenteelliseen kehittämiseen. Sen, että esimerkiksi kehollisen painon kokemisen maailmallisen suhteen tarkastelu on esteettisesti ja kokemuksellisesti merkittävää, mutta markkinatalouden kannalta huono sijoitus, ei pitäisi olla esteenä sille, että painon kysymyksen praktista tarkastelua ei voida pitää työnä taiteellisen toimijuuden kentällä. Tanssijan keholliset praktiikat harvoin kääntyvät sellaisinaan markkinallisiksi arvoiksi. Ehkä juuri siksi niiden merkityksellisyyteen tulisi taiteen kentällä panostaa: Itsetietoisuuden ja kokemuksen havaitsemisen harjoittaminen ovat aina yhteydessä myös eettiseen ja yhteisölliseen kokemuskenttään. Kun taiteellisille praktiikoille ja niiden ajalliselle kehittämiselle alettaisiin raivaamaan enemmän tilaa maailmasta, niiden affektiivinen, toisenlaisia kokemuksia ja vaihtoehtoisia elämäntapoja ja arvoja ehdottava luonne tulisi paremmin ja varmemmin esiin, vähintäänkin taiteen omalla toimijuuden alueella. Ja eikös tämä ole yksi hyvän taiteen attribuuteista: kyky ajatella toisin.

 

Tanssitaiteen kontekstissa voitaisiin tässä yhteydessä puhua laajennetun ammattilaisuuden sijaan laajennetun koreografian käsitteestä, taiteellisen tutkimuksen vuotamisesta maailmaan ja uusien maailmallisten systeemisten evoluutioiden mahdollisuuksista, jotka vaativat ympärilleen aivan uudenmuotoisia toimijaverkostoja. Tieteen arvoa kukaan tuskin kiistää. Kuitenkin aivan samoin kuin tieteellisen tutkimuksen piirissä, taiteelliseen kokemukseen tähtäävän ja sen kautta ajattelevan työn kautta haetaan vastauksia ja luodaan kokemuksellista tietoa suuriin kysymyksiin, kuten esimerkiksi: “Keitä me olemme?”, “Miten haluamme elää?”, “Mikä on todellista?”, “Mitä on älykkyys?”, “Miten kaikki voisi olla toisin?”.

Pitempiin, taiteellista asiantuntijuutta rakentaviin prosesseihin panostaminen voisi auttaa luomaan mm. tanssitaiteen puolelle kestävään ammatilliseen kehitykseen perustuvia rakenteita, syvällisesti harjoiteltuja ja ajateltuja esitystaiteen teoksia, ja toki myös laajennetun ammattilaisuuden kontekstissa ajateltuja hybridisiä taiteellisen ajattelun muotoja. (nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita) Se, että taiteelliselle prosessuaaliselle ajattelulle alettaisiin aktiivisesti rakentaa yhteiskunnallista merkitystä ja toimijarakenteita myös akateemisten taide-instituutioiden ulkopuolella, ei mielestäni tarkoita taide-elitismiä tai kuplautumista. Voisi olla jopa helpompaa toimia hybrideissä työyhteisöissä, jos oman taiteilija-asiantuntijuuden merkitykset olisivat nykyistä selkeämmin rakenteellisesti tuettuja, nimenomaan taiteen kontekstissa.

Esitystaiteen kentällä toimivien ammattilaisten työolosuhteiden parantamiseen panostaminen on ehdottoman tärkeää, mikäli halutaan luoda korkeatasoista, inklusiivista, asiantuntijuudellaan ja arvoillaan normatiivisuutta ja jossain määrin myös luovan talouden ajattelua haastavaa, kestävää ja kehittyvää taiteellista ajattelua. Koska tanssillinen ajattelu on suurelta osin yhteisöllistä, yksilöllisen apurahajärjestelmän ja taideobjektia korostavan sisällöntuotannon rinnalle täytyy ryhtyä rakentamaan myös muunlaisia, yhteisöllistä ja kehollista ajattelua tukevia ammatillisia rakenteita. Ituja tällaisista rakenteista on jo olemassa, mutta yleinen tahtotila kestävämmän ammattilaisuuden rakentamiselle on vielä häilyväistä. Mitä jos laajennetun ammattilaisuuden sijaan välillä pohdittaisiinkin, mitä taiteen ammattilaiskenttä voisi puolestaan oppia tieteen ja organisaatiojohtamisen perinteistä. Pohdinkin seuraavaksi, miten esimerkiksi organisaatiojohtamisessa käytettäviä mentorointirakenteita voitaisiin hyödyntää nykyistä tehokkaammin, jotta taiteellisen prosessuaalisen ajattelun luoma, taiteelliseen kokemukseen perustuva tiedon käsite, artikuloituisi selkeämmin ensin toimijoille itselleen ammattilaiskentän sisällä, ja siten myös osaksi yhteiskuntaa.

 

MENTOROINNISTA JA EI-TIETÄMISESTÄ

Taiteen työ tapahtuu aina ei-tietämisen tilassa, olipa kyse sitten vahvaan traditioon perustuvasta taidelajista tai vaikkapa konseptuaalisesta tai uusmaterialistisesta taidekäsityksestä. Taide on se elävä osa tarkkaankin harjoitettua prosessia, joka pysyttelee joksikin tulemisen tilassa. Se on elävä esteettinen kokemus luovuuden, joksikin tulemisen ja johonkin suhteessa olemisen kanssa.  Taiteilija oppii harjoituksen, koulutuksen ja taiteen työhön (tai harrastukseen) koko sielullaan sitoutumisen kautta elämään ei-tietämisen tilassa. Parhaimmillaan tämä taito on tiukkoja metodeja ja rakenteita pakenevaa luovaa, hyvällä huumorilla höystettyä elämää, joka jatkaa etsimistä ja liikettä taipumatta ja jähmettymättä muotoon, sanoihin tai vastauksiin. Pahimmillaan ei-tietämisen tila on kaoottinen ja ahdistava kuilu, jossa räpiköi köyhiksi ja arvottomiksi itsensä kokevia kansalaisia, jotka eivät enää itsekään tiedä, miksi taidetta tulisi voida kutsua työksi. Minulle ei-tietäminen on tällä hetkellä mm. valkoisia paperiarkkeja, omien ja yhteisten kokemuksellisten praktiikoiden harjoittamista ja sanallistamista, vaikeaselkoisia taidefilosofisia kirjoituksia, hakemuksia, kuukauden mittaisia työsopimuksia 75% kuukausipalkalla, koe-esiintymishien kyllästämiä T-paitoja, virittäytymistä, ideointia, riskisijoituksia residenssityöskentelyn rahoittamiseksi, rakentamista, antautumista ja luottamista.

 

Tanssitaiteen ammattilaiskentällä suurin osa tekijöistä toimii/työskentelee/selviytyy yksin. Kun arjessa ei ole työyhteisöä, selkeää työnkuvaa, aikataulua, annettuja velvollisuuksia,  rakenteellisia etenemismahdollisuuksia, kuukausipalkkaa tai työterveydenhuoltojärjestelmää, käsitteiden, kuten “työ” ja “ura” ymmärtäminen ja rehellinen kohtaaminen vaatii sekä rohkeutta, että mielikuvituksellista akrobatiaa. Oman toimijuuden hahmottamisessa jonkinlainen työelämää kehystävä ja tukeva rakenne on merkittävä apu. Kevytkin tukiverkosto voi auttaa hahmottamaan erilaisia piilossa olevia taiteellisen toimijuuden mahdollisuuksia ja edistämään taiteellisen ajattelun kiinnittymistä maailmaan. Erilaisten yksityisten tahojen ja työryhmien järjestämiä, tuotannolliseen ja taiteelliseen toimijuuteen tukirakenteeksi tarkoitettuja mentorointiohjelmia onkin noussut kentälle viimeaikoina tasaiseen tahtiin. Mentorointi ei tietenkään ole yksinään vastaus tanssin kentän ammattilaisuuden rakenteellisiin haasteisiin. Hyvin toteutettuna se voi kuitenkin avata yksilöille ja yhteisöille uusia näköaloja ja toimintamalleja ja auttaa verkostojen ja rakenteiden pystyttämisessä, etenkin tällä hetkellä, kun pitkäjänteiseen taiteelliseen työskentelyyn keskittyminen on mahdollista vain ani harvoille ammattilaisille.  Toki, jotta tilanne korjaantuisi, olisi myös esimerkiksi Tanssin talon kaltaisilta, tanssin kenttää uudistamaan luoduilta suurhankkeilta hyvä löytyä tahtotilaa sisällön hankkimisen lisäksi myös kentän työskentelyolosuhteiden parantamiseen ja pitkäjänteiseen kehittämiseen.

 

Mentorointi on siis tukialusta ja vuorovaikutussuhde, jossa aktori, eli mentoroitava saa kiinni omasta maailmastaan ja paikastaan siinä, oppii sanoittamaan ja tulemaan tietoiseksi omista ajatusmalleistaan ja unelmistaan, tarkentaa tulevaisuuden suunnitelmiaan, luo uusia reittejä, saa uusia referenssejä ja selvittää, millaisia (työ-)elämänprosesseja haluaa jatkaa eteenpäin ja voimaantuu luomaan itse ja yhdessä. Usein mentorointi kiinnittyy taide-alalla kuitenkin lyhyen tähtäimen tavoitteisiin, kuten yksittäisiin esitysprojekteihin tai lyhytaikaiseen kahvitteluseuraan. Toimijuuden uudelleen ajattelu jää jokseenkin laiskaksi ja usein aktorin asenne mentorointihankkeeseen (mikäli mentoroinnin mahdollisuudet eivät ole selkeästi artikuloituja) voi jäädä myös passiiviseksi ja unelmoinnin tasoltaan ujoksi.  Vuosien mittaisia toimintasuunnitelmia on yksittäisen toimijan ilman organisatorista tukea toki vaikea tehdä, mutta ehkä tällaisista pidemmistä kaarista olisi hyvä myös uskaltaa alkaa unelmoimaan.

 

Erilaiset mentorointialustat ovat tällä hetkellä kuitenkin usein lyhytkestoisia, projektikohtaisia hengähdysvarikkoja, joissa varsinaisena mentoroijana toimii taiteilijuudelle varattu tila ja aika ja kenties kokemus ammattillisesta huomioinnista, siitä, että on tullut valituksi mentoroitavien taiteilijoiden joukkoon. Toki jo se, että varataan aika ja paikka omalle taiteelliselle ja ammatilliselle unelmoinnille ja toiminnalle on hienoa ja ensiaskel organisoidummalle taiteelliselle työskentelykulttuurille. Parhaimmillaan taiteellisen työn mentorointi voisi muodostaa vastavuoroisen luottamussuhteen, joka auttaa sekä aktoria (eli mentoroitavaa), että mentoria näkemään ja sanoittamaan töidensä merkityksiä laajemmasta näkökulmasta ja rakentamaan ja ymmärtämään mahdollisesti ei-normatiivisia, esimerkiksi kapitalismille vaihtoehtoisia toimijuuden mahdollisuuksia, jotka olisivat paremmin linjassa mm. feministisen, posthumanistisen, uus-materialistisen, ekologisen ja prosessiajattelun kanssa. Mentorointi tanssitaiteen kontekstissa ei siis välttämättä ole pelkästään mentorin luomien kontaktien ja latu-urien seuraamista, vaan kenties uutta luovaa, uusia merkityksiä rakentavaa, rakenteita pystyttävää toimintaa.

 

Tanssitaiteen kentälle on viime vuosina muodostunut myös useita, osittain vertaismentoroinnille perustuvia, itseorganisoituvia kollektiivisia rakenteita, joiden tavoitteena ei ole niinkään yhteisen taideobjektin valmistaminen, vaan työskentely-yhteisön ja yhteisen, toisia tukevan työkulttuurin luominen.  (mm. PrekaaritPraktiikat, HappyBodies, ThisGoodCompany). Varsinaisina mentorointiohjelmina viimevuosilta mainittakoon esimerkiksi katutanssijoille tarkoitettu mentorointiprojekti “Do the Demo”, tanssikummihanke osana teatterikorkeakouluopintoja ja Urban Apan järjestämä mentorointialusta nuorille taiteilijoille. Esittelen seuraavaksi lyhyesti näitä yllämainittuja ohjelmia.

 

Do the Demo oli vuonna 2018 toteutettu, katutanssin ammattilaisille suunnattu mentorointihanke. Katutanssin ammattilaisuus on taitotasoltaan korkealla tasolla Suomessa. Halukkuutta ja potentiaalia urbaanin taiteen esityksellistämiseen on paljon, mutta kenties kentän ammatillinen järjestäytymättömyys ja esimerkkien vähyys on jarruttanut katutanssien esityksellistämistä Suomessa: Esitystaiteen piiriin katutanssikulttuuri löytää tiensä kotimaisella kentällä äärimmäisen harvoin. Tekijäkulttuurin ja rakenteellisten tukien (koulutus/prosessituotanto/ammatillisuus tekijänä) lähes puuttuessa, katutanssilähtöistä näyttämötaidetta ei ole tällä hetkellä Suomessa juurikaan tarjolla, URB-festivaalia, UrbanApa- festivaalia ja esimerkiksi Sanaz Hassanin vetämän UMC-katutanssiryhmän esityksellistä toimintaa lukuun ottamatta. Erityisesti UrbanApa -festivaali on luonut katutanssitaiteilijuutta rakentamalla jo vuosien ajan saavutettavissa olevia mahdollisuuksia erityisesti katutanssin kentältä ponnistaville taiteilijoille kokeilla ja luoda konsepteja ja esityksiä ja tulla tunnustetuiksi nimenomaan tanssitaiteilijoina.

 

Haastattelin Do The Demon tiimoilta Sara Hirniä, joka toimi projektissa tuottajan roolissa yhdessä toisen tuottajan, Ita Puusepin kanssa. Ajatus tuotannollisesti johdetun mentorointiprojektin järjestämiseen lähti Hirnin mukaan tarpeesta luoda mahdollisuuksia ja resursseja nimenomaan katutanssitoimijoille tarkastella omaa taiteilijuuttaan ja tekijyyttään ja päästä vahvemmin osaksi suomalaista tanssin kenttää. Tavoitteena oli syventyä sekä tuotannollisten prosessien että taiteellis-sisällöllisten prosessien ymmärtämiseen. Aktoreiksi ohjelmaan valikoituivat tanssitaiteilija, muusikko, räp-artisti Simeoni Juoperi sekä monipuolisesti katutanssilajeja hallitseva tanssitaiteilija Sonja Annala. Mentoreina ohjelmassa toimivat Jenni Kitti, Antti Lahti, Marika Peura, Kaari Martin ja Jani-Matti Salo.

 

Mentorointirakenne oli lähtökohtaisesti avoin ja nojasi pitkälti aktoreiden aktiivisuuteen. Lähtökohtana täysin avoin mentorointiohjelma on aloitteleville tekijöille melkoisen suuri haaste: Avoimessa mentoroinnissa toimija ottaa vastuun sekä oppimisestaan, että oppimisen suunnittelusta. Jos työskentelymuodon kaikki osa-alueet ovat uusia, on omien mahdollisuuksien ja vastuualueiden ymmärtäminen iso haaste kokonaan uuden osaamisalueen haltuunottoa ajatellen. Mentoroinnin sisäisten tavoitteiden ja arvioinnin artikulointi ja järjestäminen voisi tällöin helpottaa erityisesti aloittelevia aktoreita mutta myös mentoreita ajattelemaan ja toimimaan uudenlaista toimijuutta luovalla tavalla. Esityksen tekeminen ei ollut projektissa itseisarvona, mutta lopulta projekti kuitenkin huipentui demoiltamaan syksyllä 2018. Demoiltama sai osakseen innostunutta ja kiittävää palautetta. Varsinaista jatkotyöllistymistä tai jatkoa mentoroinnissa alkaneille prosesseille ei projekti Hirnin mukaan kuitenkaan valitettavasti poikinut.

 

Simeoni Juoperin mukaan projekti oli kokonaisuudessaan hieno avaus ja kommunikointi projektin tuottajien kanssa toimi moitteettomasti. Juoperi on nouseva,

monialainen ammattitaiteilija ja yhteistyöverkostojen muodostaminen ja päämäärätietoinen itseohjautuvuus oli projektin antamien mahdollisuuksien sisällä helppoa. Juoperi työsti esitysprojektiaan pääasiassa yhdessä hiphop artisti ja tuottaja Joni Vanhasen kanssa. Lopulta lavalle päätyi myös kokonaisuudessaan 6 henkinen ensemble. Suurimpana ongelmana projektin tiimoilta Juoperi mainitsee yleisemminkin tanssin kenttää vaivaavan treenitilojen puutteen sekä esitystilassa harjoittelemisen rajallisuuden. Juoperille ei mentorointiprojektin aikana valikoitunut yhtä erityistä mentoria, vaan kaikki mentorit kävivät antamassa työskentelystä palautetta harjoitusvaiheessa. Juoperi haki projektille lisäresidenssipaikkoja sekä jatkorahoitusta, mutta valitettavasti projekti on ainakin näillä näkymin jäissä.

 

Sonja Annalalle demoprojekti oli hänen ensimmäinen esitystaiteen kontekstissa tekemänsä sooloesitys. “Oon tosi kiitollinen tästä projektista ja erityisesti keskustelut Kaari Martinin kanssa olivat todella antoisia”, Annala toteaa. Samaan aikaan Annala kuitenkin pohtii taiteen ammattilaisuuden mahdottomuutta ja sitä, että koko taiteen tekemisen vastuun kantaminen tuotannollisista seikoista lähtien olisi hänelle varsinaisena työnä liian suuri taakka ja epävarmuutensa vuoksi lähestulkoon mahdoton ammatillinen vaihtoehto. Taiteellisen työn kannalta prosessi oli Annalan mukaan sopivan haastava, mutta välillä hän koki jäävänsä työnsä kanssa hieman yksin. Annala ei ole ainakaan toistaiseksi hakenut projektilleen jatkotyöskentelyrahotusta tai esiintymismahdollisuuksia.

Tanssikummihanke on teatterikorkeakoulun sisäinen mentorointirakenne, jossa opiskelijat saavat pyytää itselleen taiteen kentällä jo aktiivisesti toimivan, henkilökohtaisen mentorin. Instituutio ei ole budjetoinut hankkeelle rahaa tai aikaa, joten mentorointi perustuu vapaaehtoisuuteen ja mentoroinnin muoto määrittyy tarkemmin mentorin ja aktorin välisessä vuoropuhelussa. Mentorointia koskevassa ohjeistuksessa on kehotettu aktoria mm. valmistautumaan tapaamisiin, unelmoimaan rohkeasti ja käyttämään mentorin tarjoamaa keskustelu ja asiantuntija-apua erityisesti pitkän aikavälin tavoitteiden selkeyttämiseen. Tanssikummin ja kummiteltavan välinen suhde on siis ollut hyvin vapaamuotoinen ja asiasta kyseltyäni, aktorit ja mentorit ovatkin tavanneet vapaamuotoisen keskustelun merkeissä esimerkiksi esitysproduktion palautekeskustelun yhteydessä. Tanssikummihankkeen haaste on siinä, että se on osittain institution sisältöihin liittyvää toimintaa, eli ei välttämättä vielä sijoitu itsenäisen taiteellisen toimijuuden hahmottamisen ongelmiin. Vastikkeettomuudessaan se on myös täysin vapaamuotoinen ja mentoroinnille ei ole asetettu minkäänlaisia tarkempia tavoitteita tai arviointiperusteita, eikä hanketta näin ollen voi vakavasti kirjoituksenkaan tasolla haastaa. Tanssikummihanke on positiivinen kollegiaalinen ele, josta kaikille jää suurimmalta osaltaan hyvä mieli. Hieman rohkeammin ja ahkerammin ajateltuna, mentorointi voisi toimia esimerkiksi mielekkäänä tukiportaana myös valmistumisen jälkeisessä ajassa.

 

UrbanApan mentorointialusta on Sonya Lindforsin ideoima mentorointialusta nuorille, lähtökohtaisesti naisoletetuille ja muunsukupuolisille taiteilijoille. Lindforsin mukaan mentorointialusta, kuten koko UrbanApan toiminta, on syntynyt tarpeesta: Tanssin kenttä on epätasa-arvoinen. Erityisesti naisoletettuja on toimijoina kentällä suhteellinen enemmistö, he ovat taitavia, ahkeria ja korkeasti kouluttautuneita, mutta suuri osa jää silti ilman työpaikkaa ja tunnustusta. Mentorointialustan lähtökohtana on ollut luoda mahdollisimman vähän ulkoaohjattu tila, jossa aktoreilla itsellään on mahdollisuus kuratoida suuri osa sisällöstä ja ohjaajista, ja asettaa sekä yhteisesti, että yksilöinä, omia tavoitteita mentorointiajalle. Mentorointialusta on myös paikka erityisesti feminististen työskentelytapojen kehittämiselle ja pyrkii toimintansa kautta mm. antamaan toimijoille valmiuksia tiedostaa omia etuoikeuksiaan, ymmärtää hierarkioita ja ratkaista mahdollisia yhteistyössä ilmeneviä konfliktitilanteita.

 

Anna Virkkunen on yksi mentorointiohjelman 2. vuosikurssin osallistujista. Virkkusen mukaan ryhmään valikoitui paljon samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia tanssin ammattilaisia: Moni oli opiskellut ulkomailla ja kaikki olivat jokseenkin vasta valmistuneita.

 

“Mentorointi on ollut ennen kaikkea kanssa-sisaruutta. Mentoroinnin alussa kävimme toistemme kanssa myös kahvitreffeillä, joissa olemme joutuneet ja ennen kaikkea päässeet tutustumaan toisiimme paremmin”, Virkkunen kertoo. “Mentorointiprosessin kesto on pitempi, kuin taiteelliset prosessit yleensä. Se on luonut arkeen ja ajankäyttöön kaivattua jatkuvuuden tunnetta. Myös Annantaloon mentorointiryhmän kanssa tehty lapsille suunnattu esitys oli mielenkiintoinen ja suhteellisen kevyt prosessi. Mitään konkreettisia tai valmiita vastauksia mentorointi ei ole antanut, mutta huomaamattaan sitä on alkanut ajatella ammattilaisuuteen liittyviä juttuja hieman eri kulmista”, Virkkunen pohtii.

 

”Sitä on jotenkin havahtunut ihmettelemään, että mihin mun kaikki kapasiteetti oikein valuu: kaikenlaisen esiintyjäntyön jatkuviin hakuprosesseihin ja mahdollisuuksien etsimiseen. Ala on vaikea ja ammatillista kasvua tai kehitystä on vaikea välillä itse havaita. Ehkäpä sitä sitten, kun “löytää itsensä”, ei enää hae joka paikkaan. Välillä sitä huomaa myös miettivänsä millaista elämää haluaisin elää, sen sijaan, että miettisi, millaista taidetta haluaisin tehdä.”

 

Monessa mielessä koko UrbanApan toiminta on aktiivisesti ajattelevaa, mahdollisuuksia rakentavaa ja kentän toimijakulttuuria ja toimintamalleja muokkaavaa toimintaa. Käytännössä taiteellisen ajattelun ja työskentelymetodien jakaminen esimerkiksi Toolbox-, festivaali-, julkaisu- ja mentorointitoiminnan muodossa voi kokonaisuudessaan ajatella toimijuutta voimaannuttavana mentorointitoimintana. Jatkuvasti uusiutuvana, inklusiivisena ja taiteellista toimijuutta instituutioiden ja koulutusjärjestelmien ulkopuolella tukevana alustana UrbanApa on hieno esimerkki aktiivisesta, vaihtoehtoisia toimijuuden malleja ja arvoja luovasta taiteellisesta rakenteesta. Mentorointiohjelmana erityisesti nuoria, toimijuuttaan vielä hahmottelevien taiteen ammattiin kouluttautuneiden taiteilijoiden työtä ja toimijuutta tukevana projektina, UrbanApan ohjelma on myös Suomessa tällä hetkellä valitettavan ainutlaatuinen.

 

Kokonaisuudessaan mentorointia tulisi lähestyä positiivisen kriittisesti, karsia käsitteen ympärillä vellova laiska ajattelu. Mentorointi on kahden kauppa, molempien osapuolten on oltava kiinnostuneita ja halukkaita oppimaan prosessista ja toisistaan. Mentorointi ei parhaimmillaan ole pelkkää kahvittelua hyvässä seurassa tai edes pelkkää dramaturgista apua. Varsinaisten mentorointiohjelmien ympärille tulisi aktiivisesti luoda myös ohjelmien jälkeiseen aikaan suuntautuvaa suunnitelmallisuutta, sisäistä tavoitteellisuutta ja mentorointiprosessin arviointimalleja, joita prosessuaaliseen taiteelliseen toimijuuteen tähtäävä arvonmuodostus vaatii tuekseen. Mentorointi on kevyt rakenne, eikä sellaisenaan tietysti voi vastata kaikkiin taiteen alan (olemattomia rakenteita koskeviin) rakenteellisiin ongelmiin. Se voisi kuitenkin hyvin toteutettuna luoda toimijuudelle jatkuvuutta ja kestävyyttä ja auttaa rakentamaan taiteellista toimijuutta tukevia toimijaverkkoja myös taideinstituutioiden ulkopuolelle.

 

Tähän loppuun vielä yksi hyvä esimerkki ja apuvälineitä toimivan mentorointirakenteen pystyttämiseen:

http://sitesweden.se/wp-content/uploads/2019/06/Mentorship-Toolbox.pdf

Tämän nettijulkaisun ovat toimittaneet Milvus Artistic Research Center (MARC), Kivik & Knislinge, and SITE Sweden.

 

Taru-Meri Koski on helsinkiläinen tanssijataiteilija. Projektiluonteisen esiintyjäntyön ja oman taiteellisen työn lisäksi Koski työskentelee osana 10 henkistä Prekaarit Praktiikat -kollektiivia, jonka työskentelyn keskiössä on jaettu halu harjoittaa ja tutkia erilaisia esittäviä praktiikoita (kollektiivisen) ajattelun ja esittämisen muotoina. 

Teksti on osa UrbanApan uutta kirjoitussarjaa, joka kulkee nimellä RAKENTEISTA. Sarjaa toimittaa ja kuratoi Sonya Lindfors.

Exchange

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 3

Kirjoittanut
501 päivää sitte

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 3

A letter

Written and read by Kemê Pellicer  as a part of #StopHatredNow 2019

 

Hi, you there, yes, you, Don’t feel embarrassed, I just want to thank you.

For the time you said: hold the horses! And asked for my opinion

For the time you asked for my permission

Or when you gave me recognition

For those days when you felt tired and still continued to stand next to me

For your continuous interest in educating yourself, reading, making research, listening and opening up.

For when you said “sorry” or “I don’t understand”.

For the infinite patience and discussions for the sake of continuing our dialogue

For not making assumptions about my gender, sexual orientation, mobility, customs, language, class, race, body, culture, heritage, religion, background or life situation.

For not patronising me or taking over

For getting out of your comfort zone

For your criticism and self-criticism

For making me a priority

For making “us” a priority

For every time you called out a bad practice

Or when you spoke out instead of looking the other way

For taking more time in breaking boxes rather than ticking them

For giving me space when I needed it

For your honesty and transparency

For knowing that we can not walk in each other´s shoes

For being a person of action and not just words

For seeing people, not only statistics

For not shielding yourself when you felt exposed or discomforted

For not pushing me into situations that would make me vulnerable

For your silent work

For not being afraid of trying

 

Thank you. Because I have done the same and only in you, I found an ally.

 

Kemê Pellicer is a visual artist, poet and cultural agent. 

 

This text is part of a series of texts under the title  ON ALLYSHIP which is curated by Sonya Lindfors.

 

Tuoreimmat tapahtumat:

15.09.2020 Exchange

TOOLBOX #16

Scroll down for Eng_ UrbanApa TOOLBOX on työpaja/labi , jonka tarkoituksena on saattaa yhteen taiteen eri alojen ammattilaisia. TOOLBOX tarjoaa alustan taiteellisten praktiikoiden jakamiselle, paineettomalle taiteelliselle työskentelylle ja yli genrerajat ylittäville kokeiluille. Syksyn 2020 ensimmäisessä  TOOLBOXissa työskennellään teeman “leaks” eli valumien ja vaikutusten parissa.   TOOLBOXin co-kuraattori Suvi Kemppainen kirjoittaa teemasta seuraavaa:   …

Lue lisää ►
19.08.2020 Festival

UrbanApa x Ateneum 2020

[English below] Tänä vuonna UrbanApa x Ateneum -festivaalia vietetään 19.8.–22.8.2020 Ateneumin taidemuseossa. Tapahtuma on museokontekstin ja elävän nykytaiteen törmäyttävä monitaiteinen festivaali, jonka aikana taidemuseossa esiintyy monimuotoinen joukko esittävän taiteen, musiikin ja kuvataiteen ammattilaisia, jotka luovat yllätyksellisiä, poikkitaiteellisia ja leikkisiä teoksia. Vuoden 2020 ohjelman on kuratoinut Emmi Venna, Esete Sutinen ja Sonya …

Lue lisää ►
11.05.2020 Exchange

#StopHatredNow 2020

 #StopHatredNow 2020  – New Standards Työkaluja inklusiiviseen, antirasistiseen ja feministiseen toimintaan. 11.–15.5.2020  (For English see below) Taiteen kenttä tarvitsee työkaluja vastatakseen muuttuvan maailman tarpeisiin. Tästä tarpeesta on syntynyt #StopHatredNow. #StopHatredNow on interkulttuurinen ja antirasistinen tapahtuma-alusta, joka luo uutta diskurssia moninaisuudesta. Usean taide- ja kulttuuriorganisaation yhteistyönä toteuttama tapahtuma rakentaa positiivisessa hengessä …

Lue lisää ►
08.04.2020 Festival

OPEN CALL / FALL 2020

Me tarvitsemme toisiamme! (Scroll down for Eng) Elämme hurjia aikoja. Arki on keskeytynyt, huoli täyttänyt mielemme ja erilaiset rajoitukset tyhjentäneet kalenterimme. Sosiaalinen media ja digitaaliset alustat tuovat lohtua, mutta eivät voi korvata toisen ihmisen läheisyyttä. Me tarvitsemme toisiamme. Poikkeustila on paljastanut olemassa olevien rakenteiden epätasa-arvoisuuden. Taiteilijat, erityisesti epävarmoissa olosuhteissa työskentelevät freelancerit, …

Lue lisää ►