Facebook | Twitter | Youtube |

UrbanApa

Tilaa Urbanapa uutiskirje!

Blog

 

Urbaani kulttuuri–, taide– ja tapahtumayhteisö
Urbant kultur–, konst– och evenemangssamfund
Community for Urban Culture, Art and Events

UrbanApa
Exchange

RAKENTEISTA - OSA 1

Kirjoittanut
45 päivää sitte

RAKENTEISTA - OSA 1

LAAJENTUVAT KOREOGRAFIAT JA HYBRIDIT AMMATTILAISET

Kirjoittanut: Taru-Meri Koski

“Okei. Nyt keskustelkaa hetki parin kanssa. Tämmönen hauska mielikuvittelutehtävä tuli mieleen:  Missä kuvittelette viettävänne lomaa eläkepäivinänne?” 

 

Edellinen on tehtävänanto kevään 2019 “Taiteilijan työ ja tulevaisuus” -luennolta. Minä ja luennoitsija tulimme yhteiseen tilaan eri-aikaisista menneisyyksistä ja rinnakkaisista, toistensa kanssa risteävistä tulevaisuuksista. Luennoitsijana toimi entinen tanssija, joka viisissäkymmenissä uudelleenkouluttautui tulevaisuusasiantuntijaksi, ja jonka tulevaisuuteen kuuluivat eläkkeet ja lomat. Minä olen tanssitaiteilija, joka valmistui vastikään taiteen maisteriksi. Oman maisteriluokkani ikäkeskiarvo oli valmistumisen kynnyksellä siinä 45-vuoden hujakoilla. Me siis kouluttauduimme tai uudelleen kouluttauduimme nimenomaan taiteilijoiksi. Tulevaisuusasiantuntijan tulevaisuus oli tehtävänannosta päätellen rakentunut tietynlaisen tutun elämänkaarimallin päälle, jonka loppupäästä löytyvät, tulevaisuudessa kuin tulevaisuudessa, eläke ja eläkeläisten lomat. Omissa tulevaisuuden visioissani, saati kyvyssäni kuvitella tulevaisuutta, minun on vaikea edes ajatella noin pitkiä ajallisia kaaria, koska työolosuhteeni ovat olleet koko aikuisen ikäni prekaarit. Toisaalta, jos uskaltaudun unelmoimaan mielekkäästä työstä ja tulevaisuudesta, “eläke” ja “lomat” eivät ole käsitteinä keskiössä. Keskiössä on halu ajatella ja rakentaa (tanssi-)taiteellisen, prosessuaalisen toimijuuden ja työnkuvan uusia malleja ja artikuloida taiteellisen ja kehollisen ajattelun merkityksiä.

 

Tanssin ammattilaisten seminaari STRECHIN kantava teema oli tänä vuonna tanssin ammattilaisuuden laajentaminen. Huomionarvoista oli, että tanssin ammattilaisuuden laajentamista ajateltiin kotimaisten puheenvuorojen merkityksissä erityisesti soveltavan taiteen, taiteellisen yrittämisen, luovuustutkimuksen, innovaatiokonsultoinnin ja yhteisötaiteen konteksteissa. Mielenkiintoista ja tärkeää. Ammattilaisuuden laajentaminen nähtiin ensisijaisesti hybriditaiteilijuutena, jossa taiteelliseen osaamiseen nojaten voidaan toimia soveltaen asiantuntijatehtävissä esimerkiksi luovan talouden alalla. Samoissa keskusteluissa, monien naapurimaiden käyttämissä puheenvuoroissa tuotiin ammattilaisuuden laajentamisen keskiöön taiteilijuuden kehittämisen, taiteilijoiden yhteistyön ja verkostoitumisen, taiteilijuudesta ja taiteilijoista huolehtimisen ja prosessin korostamisen teemoja. Keskiössä oli halu luoda kestävämpiä taiteellisen työskentelyn mahdollisuuksia erityisesti freelance-taiteilijoille, projektiluonteisen työn rinnalle.

 

Tuntuu kuin puhuttaisiin kahdesta eri ammattikunnasta tai ainakin kahdesta erilaisesta tulevaisuudesta. Molemmat voivat ja parhaimmillaan elävätkin toki rinnakkain ja toistensa kanssa risteytyen ja toisiinsa sulautuen. Hälyttävää on, että varsinaiseen pitkäjänteiseen  taiteelliseen tutkimukseen ja harjoittamiseen ammatillisena, yhteiskuntaan ja taidekenttään integroituneena alana keskittyvä visiointi on kotimaisessa keskustelussa melko vähäistä. Se kertoo mielestäni puutteista taiteellisen työn merkityksien artikuloimisessa ja sitä kautta itsearvostuksen puutteesta kentän sisällä.  Arvoa työlle lähdetään hakemaan ja luomaan kääntämällä taiteelle ominaista luovaa ajattelua suoraan tieteen ja innovaatiotalouden sanastoihin ja agendoihin sopiviksi. Tanssin ammattilaisuus, erityisesti tanssijan ammattilaisuus voivat heikosti. Kouluista ja kursseilta valmistuu elävän ja materiaalisen maailman kudoksiin ja laskoksiin integroituneita kehoja, jotka ovat täynnä hiljaista tietoa ja ymmärrystä, mutta kehollisen toimijuuden merkitykset eivät välity alan arkisessa,  keskinäisessä kielenkäytössä tai organisaatiorakenteissa. Taidekoulutusta vastaavia toimijuuksien malleja tai toimijuuksia tukevia työskentelyalustoja on vähän ja siksi taiteen ehdottama luovuuden logiikka kiinnittyykin helpommin esimerkiksi kapitalistiseen innovaatioajatteluun taiteellisen ajattelun sijaan.

 

Laajennetun ammattilaisuuden ohella olenkin kiinnostunut taiteen ammattilaisuudesta itseisarvona, luovan taiteellisen prosessuaalisen elämäntavan ja työnkuvan merkityksien artikuloinnista osaksi tulevaisuuden työn käsitettä. Millaista ajattelua taiteilija tuottaa, millaisiin tuotantorakenteisiin hän haluaa työnsä kiinnittyvän ja miten ammattitaiteilijuus artikuloituu asiantuntijuutena osaksi yhteiskuntaa, ovat kysymyksiä, joita tulisi pohtia jo taidepraktiikan tasolla, ei vasta sitten, kun on pakko selviytyä. Jos meillä on taiteen ammattilaiskenttä, olisi kaiketi ihan viisasta panostaa myös taiteen praktiikoiden ammattimaiseen tukemiseen ja rakenteelliseen kehittämiseen. Sen, että esimerkiksi kehollisen painon kokemisen maailmallisen suhteen tarkastelu on esteettisesti ja kokemuksellisesti merkittävää, mutta markkinatalouden kannalta huono sijoitus, ei pitäisi olla esteenä sille, että painon kysymyksen praktista tarkastelua ei voida pitää työnä taiteellisen toimijuuden kentällä. Tanssijan keholliset praktiikat harvoin kääntyvät sellaisinaan markkinallisiksi arvoiksi. Ehkä juuri siksi niiden merkityksellisyyteen tulisi taiteen kentällä panostaa: Itsetietoisuuden ja kokemuksen havaitsemisen harjoittaminen ovat aina yhteydessä myös eettiseen ja yhteisölliseen kokemuskenttään. Kun taiteellisille praktiikoille ja niiden ajalliselle kehittämiselle alettaisiin raivaamaan enemmän tilaa maailmasta, niiden affektiivinen, toisenlaisia kokemuksia ja vaihtoehtoisia elämäntapoja ja arvoja ehdottava luonne tulisi paremmin ja varmemmin esiin, vähintäänkin taiteen omalla toimijuuden alueella. Ja eikös tämä ole yksi hyvän taiteen attribuuteista: kyky ajatella toisin.

 

Tanssitaiteen kontekstissa voitaisiin tässä yhteydessä puhua laajennetun ammattilaisuuden sijaan laajennetun koreografian käsitteestä, taiteellisen tutkimuksen vuotamisesta maailmaan ja uusien maailmallisten systeemisten evoluutioiden mahdollisuuksista, jotka vaativat ympärilleen aivan uudenmuotoisia toimijaverkostoja. Tieteen arvoa kukaan tuskin kiistää. Kuitenkin aivan samoin kuin tieteellisen tutkimuksen piirissä, taiteelliseen kokemukseen tähtäävän ja sen kautta ajattelevan työn kautta haetaan vastauksia ja luodaan kokemuksellista tietoa suuriin kysymyksiin, kuten esimerkiksi: “Keitä me olemme?”, “Miten haluamme elää?”, “Mikä on todellista?”, “Mitä on älykkyys?”, “Miten kaikki voisi olla toisin?”.

Pitempiin, taiteellista asiantuntijuutta rakentaviin prosesseihin panostaminen voisi auttaa luomaan mm. tanssitaiteen puolelle kestävään ammatilliseen kehitykseen perustuvia rakenteita, syvällisesti harjoiteltuja ja ajateltuja esitystaiteen teoksia, ja toki myös laajennetun ammattilaisuuden kontekstissa ajateltuja hybridisiä taiteellisen ajattelun muotoja. (nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita) Se, että taiteelliselle prosessuaaliselle ajattelulle alettaisiin aktiivisesti rakentaa yhteiskunnallista merkitystä ja toimijarakenteita myös akateemisten taide-instituutioiden ulkopuolella, ei mielestäni tarkoita taide-elitismiä tai kuplautumista. Voisi olla jopa helpompaa toimia hybrideissä työyhteisöissä, jos oman taiteilija-asiantuntijuuden merkitykset olisivat nykyistä selkeämmin rakenteellisesti tuettuja, nimenomaan taiteen kontekstissa.

Esitystaiteen kentällä toimivien ammattilaisten työolosuhteiden parantamiseen panostaminen on ehdottoman tärkeää, mikäli halutaan luoda korkeatasoista, inklusiivista, asiantuntijuudellaan ja arvoillaan normatiivisuutta ja jossain määrin myös luovan talouden ajattelua haastavaa, kestävää ja kehittyvää taiteellista ajattelua. Koska tanssillinen ajattelu on suurelta osin yhteisöllistä, yksilöllisen apurahajärjestelmän ja taideobjektia korostavan sisällöntuotannon rinnalle täytyy ryhtyä rakentamaan myös muunlaisia, yhteisöllistä ja kehollista ajattelua tukevia ammatillisia rakenteita. Ituja tällaisista rakenteista on jo olemassa, mutta yleinen tahtotila kestävämmän ammattilaisuuden rakentamiselle on vielä häilyväistä. Mitä jos laajennetun ammattilaisuuden sijaan välillä pohdittaisiinkin, mitä taiteen ammattilaiskenttä voisi puolestaan oppia tieteen ja organisaatiojohtamisen perinteistä. Pohdinkin seuraavaksi, miten esimerkiksi organisaatiojohtamisessa käytettäviä mentorointirakenteita voitaisiin hyödyntää nykyistä tehokkaammin, jotta taiteellisen prosessuaalisen ajattelun luoma, taiteelliseen kokemukseen perustuva tiedon käsite, artikuloituisi selkeämmin ensin toimijoille itselleen ammattilaiskentän sisällä, ja siten myös osaksi yhteiskuntaa.

 

MENTOROINNISTA JA EI-TIETÄMISESTÄ

Taiteen työ tapahtuu aina ei-tietämisen tilassa, olipa kyse sitten vahvaan traditioon perustuvasta taidelajista tai vaikkapa konseptuaalisesta tai uusmaterialistisesta taidekäsityksestä. Taide on se elävä osa tarkkaankin harjoitettua prosessia, joka pysyttelee joksikin tulemisen tilassa. Se on elävä esteettinen kokemus luovuuden, joksikin tulemisen ja johonkin suhteessa olemisen kanssa.  Taiteilija oppii harjoituksen, koulutuksen ja taiteen työhön (tai harrastukseen) koko sielullaan sitoutumisen kautta elämään ei-tietämisen tilassa. Parhaimmillaan tämä taito on tiukkoja metodeja ja rakenteita pakenevaa luovaa, hyvällä huumorilla höystettyä elämää, joka jatkaa etsimistä ja liikettä taipumatta ja jähmettymättä muotoon, sanoihin tai vastauksiin. Pahimmillaan ei-tietämisen tila on kaoottinen ja ahdistava kuilu, jossa räpiköi köyhiksi ja arvottomiksi itsensä kokevia kansalaisia, jotka eivät enää itsekään tiedä, miksi taidetta tulisi voida kutsua työksi. Minulle ei-tietäminen on tällä hetkellä mm. valkoisia paperiarkkeja, omien ja yhteisten kokemuksellisten praktiikoiden harjoittamista ja sanallistamista, vaikeaselkoisia taidefilosofisia kirjoituksia, hakemuksia, kuukauden mittaisia työsopimuksia 75% kuukausipalkalla, koe-esiintymishien kyllästämiä T-paitoja, virittäytymistä, ideointia, riskisijoituksia residenssityöskentelyn rahoittamiseksi, rakentamista, antautumista ja luottamista.

 

Tanssitaiteen ammattilaiskentällä suurin osa tekijöistä toimii/työskentelee/selviytyy yksin. Kun arjessa ei ole työyhteisöä, selkeää työnkuvaa, aikataulua, annettuja velvollisuuksia,  rakenteellisia etenemismahdollisuuksia, kuukausipalkkaa tai työterveydenhuoltojärjestelmää, käsitteiden, kuten “työ” ja “ura” ymmärtäminen ja rehellinen kohtaaminen vaatii sekä rohkeutta, että mielikuvituksellista akrobatiaa. Oman toimijuuden hahmottamisessa jonkinlainen työelämää kehystävä ja tukeva rakenne on merkittävä apu. Kevytkin tukiverkosto voi auttaa hahmottamaan erilaisia piilossa olevia taiteellisen toimijuuden mahdollisuuksia ja edistämään taiteellisen ajattelun kiinnittymistä maailmaan. Erilaisten yksityisten tahojen ja työryhmien järjestämiä, tuotannolliseen ja taiteelliseen toimijuuteen tukirakenteeksi tarkoitettuja mentorointiohjelmia onkin noussut kentälle viimeaikoina tasaiseen tahtiin. Mentorointi ei tietenkään ole yksinään vastaus tanssin kentän ammattilaisuuden rakenteellisiin haasteisiin. Hyvin toteutettuna se voi kuitenkin avata yksilöille ja yhteisöille uusia näköaloja ja toimintamalleja ja auttaa verkostojen ja rakenteiden pystyttämisessä, etenkin tällä hetkellä, kun pitkäjänteiseen taiteelliseen työskentelyyn keskittyminen on mahdollista vain ani harvoille ammattilaisille.  Toki, jotta tilanne korjaantuisi, olisi myös esimerkiksi Tanssin talon kaltaisilta, tanssin kenttää uudistamaan luoduilta suurhankkeilta hyvä löytyä tahtotilaa sisällön hankkimisen lisäksi myös kentän työskentelyolosuhteiden parantamiseen ja pitkäjänteiseen kehittämiseen.

 

Mentorointi on siis tukialusta ja vuorovaikutussuhde, jossa aktori, eli mentoroitava saa kiinni omasta maailmastaan ja paikastaan siinä, oppii sanoittamaan ja tulemaan tietoiseksi omista ajatusmalleistaan ja unelmistaan, tarkentaa tulevaisuuden suunnitelmiaan, luo uusia reittejä, saa uusia referenssejä ja selvittää, millaisia (työ-)elämänprosesseja haluaa jatkaa eteenpäin ja voimaantuu luomaan itse ja yhdessä. Usein mentorointi kiinnittyy taide-alalla kuitenkin lyhyen tähtäimen tavoitteisiin, kuten yksittäisiin esitysprojekteihin tai lyhytaikaiseen kahvitteluseuraan. Toimijuuden uudelleen ajattelu jää jokseenkin laiskaksi ja usein aktorin asenne mentorointihankkeeseen (mikäli mentoroinnin mahdollisuudet eivät ole selkeästi artikuloituja) voi jäädä myös passiiviseksi ja unelmoinnin tasoltaan ujoksi.  Vuosien mittaisia toimintasuunnitelmia on yksittäisen toimijan ilman organisatorista tukea toki vaikea tehdä, mutta ehkä tällaisista pidemmistä kaarista olisi hyvä myös uskaltaa alkaa unelmoimaan.

 

Erilaiset mentorointialustat ovat tällä hetkellä kuitenkin usein lyhytkestoisia, projektikohtaisia hengähdysvarikkoja, joissa varsinaisena mentoroijana toimii taiteilijuudelle varattu tila ja aika ja kenties kokemus ammattillisesta huomioinnista, siitä, että on tullut valituksi mentoroitavien taiteilijoiden joukkoon. Toki jo se, että varataan aika ja paikka omalle taiteelliselle ja ammatilliselle unelmoinnille ja toiminnalle on hienoa ja ensiaskel organisoidummalle taiteelliselle työskentelykulttuurille. Parhaimmillaan taiteellisen työn mentorointi voisi muodostaa vastavuoroisen luottamussuhteen, joka auttaa sekä aktoria (eli mentoroitavaa), että mentoria näkemään ja sanoittamaan töidensä merkityksiä laajemmasta näkökulmasta ja rakentamaan ja ymmärtämään mahdollisesti ei-normatiivisia, esimerkiksi kapitalismille vaihtoehtoisia toimijuuden mahdollisuuksia, jotka olisivat paremmin linjassa mm. feministisen, posthumanistisen, uus-materialistisen, ekologisen ja prosessiajattelun kanssa. Mentorointi tanssitaiteen kontekstissa ei siis välttämättä ole pelkästään mentorin luomien kontaktien ja latu-urien seuraamista, vaan kenties uutta luovaa, uusia merkityksiä rakentavaa, rakenteita pystyttävää toimintaa.

 

Tanssitaiteen kentälle on viime vuosina muodostunut myös useita, osittain vertaismentoroinnille perustuvia, itseorganisoituvia kollektiivisia rakenteita, joiden tavoitteena ei ole niinkään yhteisen taideobjektin valmistaminen, vaan työskentely-yhteisön ja yhteisen, toisia tukevan työkulttuurin luominen.  (mm. PrekaaritPraktiikat, HappyBodies, ThisGoodCompany). Varsinaisina mentorointiohjelmina viimevuosilta mainittakoon esimerkiksi katutanssijoille tarkoitettu mentorointiprojekti “Do the Demo”, tanssikummihanke osana teatterikorkeakouluopintoja ja Urban Apan järjestämä mentorointialusta nuorille taiteilijoille. Esittelen seuraavaksi lyhyesti näitä yllämainittuja ohjelmia.

 

Do the Demo oli vuonna 2018 toteutettu, katutanssin ammattilaisille suunnattu mentorointihanke. Katutanssin ammattilaisuus on taitotasoltaan korkealla tasolla Suomessa. Halukkuutta ja potentiaalia urbaanin taiteen esityksellistämiseen on paljon, mutta kenties kentän ammatillinen järjestäytymättömyys ja esimerkkien vähyys on jarruttanut katutanssien esityksellistämistä Suomessa: Esitystaiteen piiriin katutanssikulttuuri löytää tiensä kotimaisella kentällä äärimmäisen harvoin. Tekijäkulttuurin ja rakenteellisten tukien (koulutus/prosessituotanto/ammatillisuus tekijänä) lähes puuttuessa, katutanssilähtöistä näyttämötaidetta ei ole tällä hetkellä Suomessa juurikaan tarjolla, URB-festivaalia, UrbanApa- festivaalia ja esimerkiksi Sanaz Hassanin vetämän UMC-katutanssiryhmän esityksellistä toimintaa lukuun ottamatta. Erityisesti UrbanApa -festivaali on luonut katutanssitaiteilijuutta rakentamalla jo vuosien ajan saavutettavissa olevia mahdollisuuksia erityisesti katutanssin kentältä ponnistaville taiteilijoille kokeilla ja luoda konsepteja ja esityksiä ja tulla tunnustetuiksi nimenomaan tanssitaiteilijoina.

 

Haastattelin Do The Demon tiimoilta Sara Hirniä, joka toimi projektissa tuottajan roolissa yhdessä toisen tuottajan, Ita Puusepin kanssa. Ajatus tuotannollisesti johdetun mentorointiprojektin järjestämiseen lähti Hirnin mukaan tarpeesta luoda mahdollisuuksia ja resursseja nimenomaan katutanssitoimijoille tarkastella omaa taiteilijuuttaan ja tekijyyttään ja päästä vahvemmin osaksi suomalaista tanssin kenttää. Tavoitteena oli syventyä sekä tuotannollisten prosessien että taiteellis-sisällöllisten prosessien ymmärtämiseen. Aktoreiksi ohjelmaan valikoituivat tanssitaiteilija, muusikko, räp-artisti Simeoni Juoperi sekä monipuolisesti katutanssilajeja hallitseva tanssitaiteilija Sonja Annala. Mentoreina ohjelmassa toimivat Jenni Kitti, Antti Lahti, Marika Peura, Kaari Martin ja Jani-Matti Salo.

 

Mentorointirakenne oli lähtökohtaisesti avoin ja nojasi pitkälti aktoreiden aktiivisuuteen. Lähtökohtana täysin avoin mentorointiohjelma on aloitteleville tekijöille melkoisen suuri haaste: Avoimessa mentoroinnissa toimija ottaa vastuun sekä oppimisestaan, että oppimisen suunnittelusta. Jos työskentelymuodon kaikki osa-alueet ovat uusia, on omien mahdollisuuksien ja vastuualueiden ymmärtäminen iso haaste kokonaan uuden osaamisalueen haltuunottoa ajatellen. Mentoroinnin sisäisten tavoitteiden ja arvioinnin artikulointi ja järjestäminen voisi tällöin helpottaa erityisesti aloittelevia aktoreita mutta myös mentoreita ajattelemaan ja toimimaan uudenlaista toimijuutta luovalla tavalla. Esityksen tekeminen ei ollut projektissa itseisarvona, mutta lopulta projekti kuitenkin huipentui demoiltamaan syksyllä 2018. Demoiltama sai osakseen innostunutta ja kiittävää palautetta. Varsinaista jatkotyöllistymistä tai jatkoa mentoroinnissa alkaneille prosesseille ei projekti Hirnin mukaan kuitenkaan valitettavasti poikinut.

 

Simeoni Juoperin mukaan projekti oli kokonaisuudessaan hieno avaus ja kommunikointi projektin tuottajien kanssa toimi moitteettomasti. Juoperi on nouseva,

monialainen ammattitaiteilija ja yhteistyöverkostojen muodostaminen ja päämäärätietoinen itseohjautuvuus oli projektin antamien mahdollisuuksien sisällä helppoa. Juoperi työsti esitysprojektiaan pääasiassa yhdessä hiphop artisti ja tuottaja Joni Vanhasen kanssa. Lopulta lavalle päätyi myös kokonaisuudessaan 6 henkinen ensemble. Suurimpana ongelmana projektin tiimoilta Juoperi mainitsee yleisemminkin tanssin kenttää vaivaavan treenitilojen puutteen sekä esitystilassa harjoittelemisen rajallisuuden. Juoperille ei mentorointiprojektin aikana valikoitunut yhtä erityistä mentoria, vaan kaikki mentorit kävivät antamassa työskentelystä palautetta harjoitusvaiheessa. Juoperi haki projektille lisäresidenssipaikkoja sekä jatkorahoitusta, mutta valitettavasti projekti on ainakin näillä näkymin jäissä.

 

Sonja Annalalle demoprojekti oli hänen ensimmäinen esitystaiteen kontekstissa tekemänsä sooloesitys. “Oon tosi kiitollinen tästä projektista ja erityisesti keskustelut Kaari Martinin kanssa olivat todella antoisia”, Annala toteaa. Samaan aikaan Annala kuitenkin pohtii taiteen ammattilaisuuden mahdottomuutta ja sitä, että koko taiteen tekemisen vastuun kantaminen tuotannollisista seikoista lähtien olisi hänelle varsinaisena työnä liian suuri taakka ja epävarmuutensa vuoksi lähestulkoon mahdoton ammatillinen vaihtoehto. Taiteellisen työn kannalta prosessi oli Annalan mukaan sopivan haastava, mutta välillä hän koki jäävänsä työnsä kanssa hieman yksin. Annala ei ole ainakaan toistaiseksi hakenut projektilleen jatkotyöskentelyrahotusta tai esiintymismahdollisuuksia.

Tanssikummihanke on teatterikorkeakoulun sisäinen mentorointirakenne, jossa opiskelijat saavat pyytää itselleen taiteen kentällä jo aktiivisesti toimivan, henkilökohtaisen mentorin. Instituutio ei ole budjetoinut hankkeelle rahaa tai aikaa, joten mentorointi perustuu vapaaehtoisuuteen ja mentoroinnin muoto määrittyy tarkemmin mentorin ja aktorin välisessä vuoropuhelussa. Mentorointia koskevassa ohjeistuksessa on kehotettu aktoria mm. valmistautumaan tapaamisiin, unelmoimaan rohkeasti ja käyttämään mentorin tarjoamaa keskustelu ja asiantuntija-apua erityisesti pitkän aikavälin tavoitteiden selkeyttämiseen. Tanssikummin ja kummiteltavan välinen suhde on siis ollut hyvin vapaamuotoinen ja asiasta kyseltyäni, aktorit ja mentorit ovatkin tavanneet vapaamuotoisen keskustelun merkeissä esimerkiksi esitysproduktion palautekeskustelun yhteydessä. Tanssikummihankkeen haaste on siinä, että se on osittain institution sisältöihin liittyvää toimintaa, eli ei välttämättä vielä sijoitu itsenäisen taiteellisen toimijuuden hahmottamisen ongelmiin. Vastikkeettomuudessaan se on myös täysin vapaamuotoinen ja mentoroinnille ei ole asetettu minkäänlaisia tarkempia tavoitteita tai arviointiperusteita, eikä hanketta näin ollen voi vakavasti kirjoituksenkaan tasolla haastaa. Tanssikummihanke on positiivinen kollegiaalinen ele, josta kaikille jää suurimmalta osaltaan hyvä mieli. Hieman rohkeammin ja ahkerammin ajateltuna, mentorointi voisi toimia esimerkiksi mielekkäänä tukiportaana myös valmistumisen jälkeisessä ajassa.

 

UrbanApan mentorointialusta on Sonya Lindforsin ideoima mentorointialusta nuorille, lähtökohtaisesti naisoletetuille ja muunsukupuolisille taiteilijoille. Lindforsin mukaan mentorointialusta, kuten koko UrbanApan toiminta, on syntynyt tarpeesta: Tanssin kenttä on epätasa-arvoinen. Erityisesti naisoletettuja on toimijoina kentällä suhteellinen enemmistö, he ovat taitavia, ahkeria ja korkeasti kouluttautuneita, mutta suuri osa jää silti ilman työpaikkaa ja tunnustusta. Mentorointialustan lähtökohtana on ollut luoda mahdollisimman vähän ulkoaohjattu tila, jossa aktoreilla itsellään on mahdollisuus kuratoida suuri osa sisällöstä ja ohjaajista, ja asettaa sekä yhteisesti, että yksilöinä, omia tavoitteita mentorointiajalle. Mentorointialusta on myös paikka erityisesti feminististen työskentelytapojen kehittämiselle ja pyrkii toimintansa kautta mm. antamaan toimijoille valmiuksia tiedostaa omia etuoikeuksiaan, ymmärtää hierarkioita ja ratkaista mahdollisia yhteistyössä ilmeneviä konfliktitilanteita.

 

Anna Virkkunen on yksi mentorointiohjelman 2. vuosikurssin osallistujista. Virkkusen mukaan ryhmään valikoitui paljon samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia tanssin ammattilaisia: Moni oli opiskellut ulkomailla ja kaikki olivat jokseenkin vasta valmistuneita.

 

“Mentorointi on ollut ennen kaikkea kanssa-sisaruutta. Mentoroinnin alussa kävimme toistemme kanssa myös kahvitreffeillä, joissa olemme joutuneet ja ennen kaikkea päässeet tutustumaan toisiimme paremmin”, Virkkunen kertoo. “Mentorointiprosessin kesto on pitempi, kuin taiteelliset prosessit yleensä. Se on luonut arkeen ja ajankäyttöön kaivattua jatkuvuuden tunnetta. Myös Annantaloon mentorointiryhmän kanssa tehty lapsille suunnattu esitys oli mielenkiintoinen ja suhteellisen kevyt prosessi. Mitään konkreettisia tai valmiita vastauksia mentorointi ei ole antanut, mutta huomaamattaan sitä on alkanut ajatella ammattilaisuuteen liittyviä juttuja hieman eri kulmista”, Virkkunen pohtii.

 

”Sitä on jotenkin havahtunut ihmettelemään, että mihin mun kaikki kapasiteetti oikein valuu: kaikenlaisen esiintyjäntyön jatkuviin hakuprosesseihin ja mahdollisuuksien etsimiseen. Ala on vaikea ja ammatillista kasvua tai kehitystä on vaikea välillä itse havaita. Ehkäpä sitä sitten, kun “löytää itsensä”, ei enää hae joka paikkaan. Välillä sitä huomaa myös miettivänsä millaista elämää haluaisin elää, sen sijaan, että miettisi, millaista taidetta haluaisin tehdä.”

 

Monessa mielessä koko UrbanApan toiminta on aktiivisesti ajattelevaa, mahdollisuuksia rakentavaa ja kentän toimijakulttuuria ja toimintamalleja muokkaavaa toimintaa. Käytännössä taiteellisen ajattelun ja työskentelymetodien jakaminen esimerkiksi Toolbox-, festivaali-, julkaisu- ja mentorointitoiminnan muodossa voi kokonaisuudessaan ajatella toimijuutta voimaannuttavana mentorointitoimintana. Jatkuvasti uusiutuvana, inklusiivisena ja taiteellista toimijuutta instituutioiden ja koulutusjärjestelmien ulkopuolella tukevana alustana UrbanApa on hieno esimerkki aktiivisesta, vaihtoehtoisia toimijuuden malleja ja arvoja luovasta taiteellisesta rakenteesta. Mentorointiohjelmana erityisesti nuoria, toimijuuttaan vielä hahmottelevien taiteen ammattiin kouluttautuneiden taiteilijoiden työtä ja toimijuutta tukevana projektina, UrbanApan ohjelma on myös Suomessa tällä hetkellä valitettavan ainutlaatuinen.

 

Kokonaisuudessaan mentorointia tulisi lähestyä positiivisen kriittisesti, karsia käsitteen ympärillä vellova laiska ajattelu. Mentorointi on kahden kauppa, molempien osapuolten on oltava kiinnostuneita ja halukkaita oppimaan prosessista ja toisistaan. Mentorointi ei parhaimmillaan ole pelkkää kahvittelua hyvässä seurassa tai edes pelkkää dramaturgista apua. Varsinaisten mentorointiohjelmien ympärille tulisi aktiivisesti luoda myös ohjelmien jälkeiseen aikaan suuntautuvaa suunnitelmallisuutta, sisäistä tavoitteellisuutta ja mentorointiprosessin arviointimalleja, joita prosessuaaliseen taiteelliseen toimijuuteen tähtäävä arvonmuodostus vaatii tuekseen. Mentorointi on kevyt rakenne, eikä sellaisenaan tietysti voi vastata kaikkiin taiteen alan (olemattomia rakenteita koskeviin) rakenteellisiin ongelmiin. Se voisi kuitenkin hyvin toteutettuna luoda toimijuudelle jatkuvuutta ja kestävyyttä ja auttaa rakentamaan taiteellista toimijuutta tukevia toimijaverkkoja myös taideinstituutioiden ulkopuolelle.

 

Tähän loppuun vielä yksi hyvä esimerkki ja apuvälineitä toimivan mentorointirakenteen pystyttämiseen:

http://sitesweden.se/wp-content/uploads/2019/06/Mentorship-Toolbox.pdf

Tämän nettijulkaisun ovat toimittaneet Milvus Artistic Research Center (MARC), Kivik & Knislinge, and SITE Sweden.

 

Taru-Meri Koski on helsinkiläinen tanssijataiteilija. Projektiluonteisen esiintyjäntyön ja oman taiteellisen työn lisäksi Koski työskentelee osana 10 henkistä Prekaarit Praktiikat -kollektiivia, jonka työskentelyn keskiössä on jaettu halu harjoittaa ja tutkia erilaisia esittäviä praktiikoita (kollektiivisen) ajattelun ja esittämisen muotoina. 

Teksti on osa UrbanApan uutta kirjoitussarjaa, joka kulkee nimellä RAKENTEISTA. Sarjaa toimittaa ja kuratoi Sonya Lindfors.

Exchange

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 3

Kirjoittanut
299 päivää sitte

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 3

A letter

Written and read by Kemê Pellicer  as a part of #StopHatredNow 2019

 

Hi, you there, yes, you, Don’t feel embarrassed, I just want to thank you.

For the time you said: hold the horses! And asked for my opinion

For the time you asked for my permission

Or when you gave me recognition

For those days when you felt tired and still continued to stand next to me

For your continuous interest in educating yourself, reading, making research, listening and opening up.

For when you said “sorry” or “I don’t understand”.

For the infinite patience and discussions for the sake of continuing our dialogue

For not making assumptions about my gender, sexual orientation, mobility, customs, language, class, race, body, culture, heritage, religion, background or life situation.

For not patronising me or taking over

For getting out of your comfort zone

For your criticism and self-criticism

For making me a priority

For making “us” a priority

For every time you called out a bad practice

Or when you spoke out instead of looking the other way

For taking more time in breaking boxes rather than ticking them

For giving me space when I needed it

For your honesty and transparency

For knowing that we can not walk in each other´s shoes

For being a person of action and not just words

For seeing people, not only statistics

For not shielding yourself when you felt exposed or discomforted

For not pushing me into situations that would make me vulnerable

For your silent work

For not being afraid of trying

 

Thank you. Because I have done the same and only in you, I found an ally.

 

Kemê Pellicer is a visual artist, poet and cultural agent. 

 

This text is part of a series of texts under the title  ON ALLYSHIP which is curated by Sonya Lindfors.

 

Exchange

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 2

Kirjoittanut
323 päivää sitte

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 2

Kesäyön unelma

Kirjoittanut Ervin Latimer

Taksikuski nousee autostaan ja tervehtii minua leveästi hymyillen. Hän nostaa kassini taksin takapenkille, siellä ovat korkokenkäni ja vaihtovaatteet. Korsettini metalliset luut porautuvat kylkiini, kun pakotan itseni istuma-asentoon taksin nahkaiselle takapenkille. ”Huomaa, että on pride viikko”, taksikuski hekottaa vastaukseksi, kun saan vaikeroitua hänelle päämääräni. Tarkistan, onko meikkini levinnyt hien mukana pitkin taksihinnastoa. Mekossani on pitkät hihat ja polyesterinen trikooneulos ei tunnu päästävän molekyyliäkään happea ihoani vasten. Ei hikipisaroita, meikki näyttää edelleen täydelliseltä, kuin sfumato-tekniikalla varjostetulta maalaukselta. Meikin tehnyt ystäväni on the shit, mietin. Hän jäi vielä kotiinsa laittautumaan, hän tulisi ystävineen juhliini myöhemmin.

Juttelen kuskin kanssa niitä ja näitä, yritän saada ajatukseni herpaantumaan jo viikkoja jatkuneesta stressistäni: entäs jos juhliini ei tule ketään. Entäs jos ravintolan alakerta ja sen tanssilattia on ihan tyhjä. Soittavatkohan DJ:t oikeanlaista musiikkia, en ole tavannut aiemmin heistä kuin yhden. En tiedä niistäkään hommista yhtikäs mitään, mitä edes tarkoittaa, jos joku on ”paska DJ”.

Kymmenen minuuttia tuuheassa peruukissa on jo yhtä helvettiä, miten kukaan voi elää pitkällä tukalla. Peruukkeja on toki päässäni neljä sillä, noh, mittasuhteet. Taksikuskin tuttavallinen rupattelu kuitenkin rentouttaa minut, olihan mersun kyljessäkin pride-viikon kunniaksi sateenkaaritarra. Erehdyn kysymään taksiuudistuksesta, sillä tämä on ensimmäinen taksini sen jälkeen, kun kilpailu vapautettiin. Hänen kommenttinsa uusista taksiyrittäjistä ovat ensin ensin epäilyttäviä ja lopuksi niin rasistisia, että haluan hypätä Hämeenlinnanväylällä autosta ulos. Ehkä lantiolleni pingotettu Etolan vaahtomuovi pehmentäisi kierimistäni pitkin moottoritietä. Ihmettelen, miten hän puhuu kuulleni sellaisia, onko hän niin julma? Tarkistan kännykän etukamerallani taas meikkini ja tajuan, että peilistä katsoo blondeissa peruukeissaan full on white woman, jonkinlainen ruskea Rachel Dolezal.

Kiemurtelen taksista ulos kieltäytyen kuskin tarjoamasta avusta. Putte’sin ulkopuolella odottaa läjä tuttaviani ja he ulvovat minut nähdessään. Olen tehnyt dragia pienen kaveriporukan kesäjuhlissa, mutta olen nyt ensimmäistä kertaa julkisesti dragissa korsetti kireällä ja kulli teipattuna. En meinaa mahtua ovesta sisään, tukkani on niin iso. Kun laskeudun portaat ravintolan alakertaan huomaan, että joku on teipannut portaiden reunat ja maalannut ne sateenkaaren väreillä. Ele on kaikessa päiväkotimaisuudessaan ihana – yksityiskohta, joka on täysin tarpeeton, mutta samalla niin tärkeä.

Täällähän on ihmisiä.

Seison DJ-tiskin takana ja etsin paikkaa mihin voin laskea mikin. Käteni tärisevät, olen juuri toivottanut ihmiset tervetulleeksi Suomen ja Helsinki Priden historian ensimmäisiin bileisiin, jotka on suunnattu rodullistetuiksi tuleville ihmisille. Mongersin suomeksi ja englanniksi, pääosin siksi, että halusin, että mahdolliset ei-suomenkieliset vieraat ymmärtävät mitä tapahtuu ja myös siksi, että that’s just the way I talk. Kyse on, kyllä, kaksikielisyydestäni, mutta myös siitä, että erityisesti oikean queer-sävyn saamiseksi on usein turvauduttava englanninkieliseen LGBTQ-slangiin ja somekieleen. Monille termeille ei yksinkertaisesti ole tyydyttävää suomenkielistä käännöstä ja kokonaan suomenkielinen esiintyminen (tai kirjoittaminen, lol) ei ole yksinkertaisesti minulle. Se ei tee viestistäni ja sanomisistani yhtään sen vähempiarvoista. Vien röyhkeästi runsaasti tilaa tanssilattialla, seison sen keskellä silmät kiinni ja huljutan tukkaani. Pystyn puristamaan ilmasta kosteutta kuin märästä rätistä ja musiikin biitti saa tekorinnoikseni mytätyt t-paidat tutisemaan. Tuntuu että koko tila halaa minua, minun on niin hyvä olla. Paine juhlien onnistumiselle alkaa vihdoin hellittämään. Käyskentelen pitkin poikin ja varmistan pakonomaisesti, että tuttujeni on hyvä olla ja että heillä on juotavaa (mitäköhän olisi tapahtunut, jos heillä ei olisi ollut juotavaa? I aint fucking paying, missä MUN drinkki on?!). Kasvoistani tippuvat meikinsotkuiset hikipisarat ovat kuin voodoohiekkaa jota ripotellaan oven kynnykselle, etteivät pahat henget pääse sisään. Tai ehkä en estäkään niitä astumasta sisään, vaan estän heitä lähtemään pois. Loitsun ne tanssimaan kanssani ikuisesti. Who you gonna call – the REAL Haamujengi.

Kello lyö kaksitoista ja salamavalot räpsivät, kun portaita astuu alas täpötäydelle tanssilattialle kolme riivatun tyrmäävää naista. Keskimmäisellä on viittana translippu ja hän nostaa sen suorille käsille ilmaan. Mylvimme ja hurraamme ja napsutamme sormiamme. Ensimmäinen death drop iskee lattiaan kuin tuhat vetypommia ja koko kolmikon upeus sulattaa ihomme ja repii lihan ja jänteet luidemme ympäriltä. Jos minä ja juhlijat kuuluisimme kaikki samaan maailmanlopun kulttiin, niin drag neitsyyteni oli ensimmäinen veriuhri ja näiden kolmen naisen saapuminen liekehtivä miekka, joka jakaa meret ja korventaa pellot. Vapahtajat tulivat ja vielä pitkin tekorintojani.

Messu jatkuu vielä muutaman tunnin ja haluaisin ottaa korot pois. Tiedän että edes hetkellinen kenkien riisuminen turvottaa jalat niin, että on turha toivo saada niitä takaisin. Hyvä on, kärsitään hyvän asian puolesta. Olenkohan minä sittenkin Jeesus? Muutan viinin liukuvoiteeksi ja suutelen Juudasta vai miten se meni? Seuraava virsi on Rihannan Breaking Dishes. Lip syncaan sen virheettömästi, olen harjoitellut viikkoja:

I don’t know who you think I am                                                                                                                     

I don’t know who you think I am                                                                                                             

I don’t know who you think I am                                                                                                              

I don’t know who you think I am, am, am, am,                                                                           

OUUUUUH

Vedän toisenkin biisin, se on Jonnan Kaikki Talossa ja yleisö syö kädestäni. Kaikki siskot talossa, indeed. Oloni on voittamaton, en ikinä kehtaa iskeä julkisilla paikoilla ketään, mutta nyt tuntuu, että voisin saada kenet tahansa. Onko kellään Mikael Gabrielin puhelinnumeroa, olen aina tykännyt problemaattisista twinkeistä joilla on mystinen menneisyys. Mutta miksi minusta tuntuu tältä? Exäni sanoi minulle kerran päin naamaa, ettei ole ”comfortable” sen kanssa, että olen julkisilla paikoilla dragissä. These masc for masc guys aint got nothing on me, they can suck my smelly tuck.

Ystävättäreni puhuvat mikkiin illan tärkeydestä ja siitä, mitä heidän kaltaisille naisilleen merkitsee esiintyä tilassa, joka on turvallisempi, tilassa, joka on heille. He kertovat valkoisissa suomalaisissa queer-piireissä kokemastaan syrjinnästä ja painottavat että tila on nyt heidän. Näen yleisön nyökkäilevän ja ilmaan nousee muutama napsutteleva ruskea nyrkki. Maailma saisi puolestani palaa pois, olemme tässä bunkkerissa turvassa. Kun ilta on vihdoin ohi, revin peruukkini pois, pikkulettini eivät onneksi ole auenneet, mutta kantapääni kylläkin ovat. Toisen koron pohja on verestä punainen.

Istun kiltisti yöbussiin, sillä olen PA. Jään omalla pysäkilläni ulos bussista ja tajuan että unohdin Putte’sista mukaan saamani kaksi pizzaa Sokoksen S-marketin kassalle. Otan lennosta siis taksin, sillä olen myös idiootti. Kaupan kassa kertoo harmitelleensa puolestani, että jätin pizzat kassakaukaloon, kun survoin coca-cola tölkkejä kassissani olevien peruukkien joukkoon. Hän arvuuttelee iltani olleen erinomainen ja nyökkään. Ainiin, se taksi odottaa.

Kysyn lupaa syödä pizzaa takapenkillä mutta en saa sitä. Näin vilaukselta kuskin peruutuspeilistä, että kulmakarvani ovat pitkin poskipäitäni. Ainakaan hän ei sano mitään rasistista ääneen. Laitan tekstiviestin äidilleni, että ilta meni hyvin ja että en voi uskoa, että sinne tuli niin paljon ihmisiä. Koko ilta tuntuu sumuiselta, häiriöltä Matrixissa, repeämältä aika-avaruudessa.

28.6.2018 tapahtui jotain pyhää ja tärkeää. Haluan, että edes muutaman kerran vuodessa minulla on tila, jossa pätevät minun sääntöni, ja jossa ovat keskiössä muut kuin kaikki ne valkoiset fuckboyt, joiden perään kuolaan Instagramissa. Haluan, että voin maksaa rodullistetuille queer-taiteilijoille heidän esityksistään ja luovuudestaan. Haluan, että suomalaiseen queer-kulttuuriin kuuluu Paula Koivuniemi -potpurin ja P!nkin lisäksi Janet Jackson ja Mariah Carey ja Eve ja Missy Elliott ja TLC ja Diana Ross ja Whitney vitun Houston. Haluan palkinnon, haluan monumentin ja haluan antaa sellaisen jokaiselle ruskealle queer-keholle, joka juhliini tulee.

Kun täytin kolmekymmentä, päätin että valittaisin vähemmän ja tekisin enemmän. Jos minulla on kontakteja, käyttäisin niitä hyväkseni, jos minulla on tuttuja, pyytäisin heitä avukseni. Olin vuosia valittanut, ettei helsinkiläisestä queer-kulttuurista löydy oikein mitään sellaista, mihin enää samaistuisin. Missä olisi se queer-tila, jossa ruskeus saa olla aggressiivisesti esillä, poceilta poceille, ilman valkoisuuden tarvetta maustaa sillä omaa mautonta keittoaan, ilman valkoisten homokundien ja heteronaisten tarvetta larpata mustaa naiseutta omaksi ilokseen. (Mutta miksi sinä puhut kuin musta nainen, mussutti joku minulle kerran, enhän ole edes erityisen tumma. Koska esitän naista ja sukulaiseni, esimerkiksi tätini puhuu niin. Go fuck yourself, en puhu yhtään sen mustemmin kuin vaikkapa keskustellessani isäni kanssa, sori että sä opit sanan swag vasta kun Beyonce julkaisi Formationin).

En varmaan mistään, mutta ainakin voisin yrittää luoda tilan, jossa pelisäännöt ovat selvillä ja fokus kristallin kirkas. Toisin sanoen, for once it’s not about you, Becky with the thin hair. Mutta kenestä sitten on kyse? Pohjaan klubi-iltojeni kokemukselliset tavoitteet pitkälti kokemuksiini Manhattanin vogue balleista, joissa kävin siellä asuessani. I couldn’t help but wonder, että yksi erityisen olennainen tavoite olisi luoda transesiintyjille ja -vieraille turvallisempia esiintymis- ja juhlintapaikkoja, varsinkin kun operoidaan ball-kulttuurin vaikutuksen alaisena.

Sorruin aluksi amatöörimokiin. Olin toki kysynyt lupaa, että saako mikkiin mainita, että ystäväni ovat trans. Selitin että haluaisin tuoda sen esiin, mikäli heille sopii, sillä erityisesti ruskeaan naisrepresentaatioon kuuluu luonnollisesti myös transsukupuolisuus ja halusin alleviivata, että juhlissani se saa ja pitää olla keskiössä. ”Look at this motherfucking trans beauty, honey! Naomi Cambell in the house tonight, bitch!” rääkyin mikkiin. Hyvästä tahdostani ja lupien kyselystä huolimatta asetelma on silti kiusallinen: Representaatiotavoitteiden ohella käytin heidän transsukupuolisuuttaan alleviivaamaan, että nyt näkyy jotain erikoista ja ennennäkemätöntä, että katsokaa näitä meidän transnaisia, eikö olekin erikoista.

Mainitsin myös tässä tekstissä, että ystäväni ovat upeita, koska, noh, he ovat, mutta yritän kuitenkin parhaani mukaan karsia ajatusta siitä, että transnaisten (ja myös cis-naisten, esimerkiksi poptähtien) täytyy olla upeita ja mielettömiä jotta he kelpaavat meille homoille. Että täytyy muka olla vogue tanssija ja super hauska ja nokkela, kuin joku yleisön rakastama Drag Race -finalisti, että on transnaisena kiinnostava. Toivon, että klubi-iltaani kokevat olonsa tervetulleeksi myös ne transhenkilöt, jotka ovat tylsiä ja rauhallisia ja jotka eivät laittaudu baariin lähtiessään.

Kun toimitaan ruskeuden ja queernessin intersektiossa, on kerta toisensa jälkeen muistutettava, että kenelle tässä kleimataan tilaa. Mitä kaikkea runsasta ja rikasta tämän sinänsä hyvin rajatun intersektion sisään kuuluu ja mahtuu. Tavoitteeni on klubi-ilta toisensa jälkeen olla näissä asioissa parempi. Toisin sanoen: This shit is work that you have to choose to do ja myös muina aikoina, kuin pride-viikolla. Ja tämä mielestäni erottaa jyvät akanoista: on toisaalta hauskaa, että kiitos kapitalismin, monet isommat kotimaiset toimijat ovat vihdoin löytäneet Priden ja sen loputtomat mahdollisuudet tehdä rahaa, mutta toisaalta on ihan helvetin masentavaa, miten ilmeisen laskelmoitua tämä sponsorointi on.

Ja en kiellä, on ihan helvetin siistiä, että pienempienkin paikkakuntien asukkaat saavat edes kerran vuodessa sateenkaarimukeja ja -sukkia lähimmästä Citymarketistaan (mitä sateenkaarilippu tai koko sana queer nykyään merkitsee – säästetään se keskustelu toiseen kertaan) ja että Helsinki Pride mahdollistuu näiden myynnin ja sponsorien ansiosta. On kuitenkin vaikea karistaa mielestä sitä tosiasiaa, että nämä asiat tapahtuvat nyt, koska tällaisten kaupallisten liittolaisuuksien riskit ovat varmasti vuonna 2019 pienimmät mitä ikinä. Helsingin Sanomat kyllä lahjoitti kalleimman mainospaikkansa (lehden kannen) Helsinki-Priden käyttöön yhdeksi päiväksi, mutta toki he ovat ensin laskeneet, että se positiivinen näkyvyys mitä he tästä tempauksesta saavat on arvokkaampaa, kuin uusimman Toyota Corollan mainospalkkio. Juu juu, parempi sekin on kuin ei mitään, mutta tuki queer-yhteisöä kohtaan on niin uusi ilmiö, että on helppo olla naiivi ja ottaa avosylin vastaan ne vähätkin almut mitä meitä päin heitetään. Tämä pätee toki mihin tahansa tuotteeseen tai palveluun, johon liittyy queerness, sillä olemme niin nälkäisiä, että mikä tahansa tuote jota mainostetaan avoimesti homoseksuaalilla sisällöllä on tietty pakko saada. Lupaan, että jos yksikin näistä yrityksistä tajuaisi mainostaa sateenkaarilipuilla jotain tuotettaan vaikka keskellä talvea, we would eat that shit up. Jos mäkkäriin tulisi prideburger vaikka marraskuussa myyntiin, olisin jonottamassa niitä kuin heterot ämpäreitä.

Toki tähänkin liittyy sisäänrakennettu misogynia: Homomiehet mainostamassa tuotteita on tietysti verrattain ok ja sööttiä, mutta annas olla, jos lesbopari (jota ei katsota nimenomaan heteron male-gazen läpi super seksualisoituun kuvastoon kiedottuna) mainostaa tuotetta tai palvelua, hyi vittu, right? En osaa edes heittää vitsejä siitä, miten ihmiset reagoisivat, koska sitä ei vain tapahdu. LGBTQ-representaatio on masentavan usein lähinnä valkoisten cis-homomiesten representaatiota, sillä mikään muu ihmisryhmä maailmassa ei koe olevansa enemmän ahtaalla, kuin hyvin toimeen tulevat, terveet, valkoiset, straight-passing cis-hintit. Juuri ne samat, jotka kyselevät onko kullini ruskea ja jotka sietävät naisia vain jos he ovat upeita.

Minulta kysytään usein, että saako klubi-iltaani tulla valkoihoisia. Saa tottakai! Juhlimme klubillamme ruskeaa queer-kulttuuria ja kanssamme saa tulla juhlimaan kuka tahansa. Kunhan vain ymmärtää kenelle bileet on suunnattu ja kuka siellä saa kerrankin olla keskiössä. Kivaa, että olet vihdoin nähnyt Paris Is Burningin, mutta jos yhtään kuuntelit, niin ymmärrät varmasti kenelle nämä illat saattavat olla suunnattu. My Neck My Back -klubilla queer mustuus ei ole jotain pikku purtavaa, josta voi halutessaan tulla ottamaan haukun ja heittää lopuksi menemään. Se on alku-, pää- ja jälkiruoka ja meillä on nälkä.

 

Ervin Latimer on Helsinkiläinen vaatesuunnittelija, kirjoittaja ja drag queen, joka keskittyy luovassa työssään ruskeuden ja queernessin intersektion tutkimiseen ja tulkitsemiseen.

 

Teksti on osa UrbanApan järjestämää #StopHatredNow – tapahtumaa ja sarjaa kirjoituksia, jotka kulkevat otsikolla LIITTOLAISUUDESTA. Tekstisarjan kuratoi Sonya Lindfors.

Exchange

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 1

Kirjoittanut
333 päivää sitte

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 1

Mä nimeän omat liittolaiseni

kirjoittaja haluaa pysyä anonyymina

 

Aivoissa ei kulje happi. Istun sohvalla ja odotan paneelin vetäjää hermostuneena. Nään kun ihmisiä kerääntyy lavan eteen…mun pitäis mennä tonne lavalle ihan pian. Mun kämmenet hikoilee, saan happea juuri ja juuri. Rintakehää painaa ja joka kerta kun yritän hengittää keuhkot täyteen, hengitys pysähtyy ku seinään, jonnekin ilmatiehyiden reitteihin. Pysähdys kestää vaan hetken. Vedän uuden nopean, syvän ja kiivaan hengähdyksen—aina joskus saan hengähdyksen täyttämään keuhkot. Sit mä haukottelen. 

Jännitän joutuvani vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyy rakenteelliseen väkivaltaan ja henkilökohtaisiin kokemuksiin, selittämään niiden suhdetta toisiinsa sekä antamaan eletyn elämän esimerkkejä tilanteista, joissa sattuu. Jännitän sitä, et henkilöt, joiden etuoikeudet on mahdollistaneet heille elämän ilman sukupuoliristiriidan kokemista, kysyvät multa, miks on niin vaikeeta. Jännitys riisuu mut aseista taas kerran ja tukahduttaa puhumisen mahdollisuuden. Päätän olla nousematta lavalle tänään.

—————

Yllä oleva tilanne on fiktio siitä, miltä minusta olisi hyvin suurella todennäköisyydellä tuntunut, jos olisin mennyt puhumaan #Stop Hatred Now -tapahtuman keskustelupaneeliin liittolaisuudesta. Fiktio jää kuvitelmaksi, mutta sen kirjoittaminen saa ruumiissani aikaan siinä kuvailemiani tuntemuksia. Pidän tauon ja jatkan kirjoittamista vasta hetken päästä, hengityksen syvennyttyä.

Tässä tekstissä minä määrittelen sen, millaisiin liittolaisuutta käsitteleviin kysymyksiin olen tällä hetkellä valmis ja kykeneväinen vastaamaan. Joskus tilanne olisi toinen—en välttämättä jaksaisi vastata mihinkään. Tekstissäni puhuu kaksi hahmoa. Toinen hahmoista (jonka puheenvuorot on kirjoitettu regular-fontilla) edustaa tämänhetkistä minua vuonna 2019: helsinkiläistä, valkoista, muunsukupuolista, ei-binääristä, naiseksi sosiaalistettua, usein cis-naiseksi oletettua henkilöä, joka työskentelee esitystaiteen, aktivismin ja feministisen pedagogiikan parissa. Toinen hahmoista (jonka puheenvuorot on kirjoitettu boldatulla fontilla) edustaa cis-sukupuolista henkilöä, jonka kanssa tässä tekstissä ja mielikuvissani käyn suostumuksellisesti keskustelua ajatuksistani liittolaisuudesta. Tämän hahmon kysymykset ovat kokoelma kysymyksiä, joita olen kohdannut viime vuosien aikana. Kirjoitan tekstiä omilla ehdoillani, ja omasta positiostani käsin. Kehotan lukemaan tekstini yhden ihmisen puheenvuorona liittolaisuudesta—ei kaiken kattavana ohjeistuksena tai oppikirjatekstinä.

Käsittelen sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten liittolaisena toimimista. Tahdon kirjoittaa tämän auki, sillä eri tavoin ja eri syistä sorretut/alistetut/syrjityt henkilöt tarvitsevat myös erilaista tukea ja liittolaisuutta. En pysty omasta positiostani käsin kirjoittamaan kaikkien eri tavoin sorrettujen ihmisten tarpeiden puolesta. En myöskään voi kirjoittaa kaikkien sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten puolesta. Sorron mekanismit ja niiden vakavuus vaihtelevat myös eri sukupuolien ja sukupuolettomuuksien välillä.

Käytän tässä tekstissä sanaa transihmiset. Tarkoitan sanalla tämän tekstin kontekstissa kaikkia heitä, joiden sukupuoli ei ole se, mikä heille syntymässä on määritelty. Tällaisia voivat olla transsukupuoliset, muunsukupuoliset tai jotkin muut kuin cis-sukupuoliset esim. gender fluidit, gender queerit, neutrit, agenderit tai sukupuolettomat. Tahdon muistuttaa, että vaikka tässä tekstissä sisällytänkin monia erilaisia sukupuolia ja sukupuolettomuuksia termin trans alle/sisään/äärelle, on kaikkien sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden itsemääräämisoikeudellinen kysymys, identifioituvatko he transsukupuolisiksi (tai transihmisiksi) vai eivät. Jotkut identifioituvat ja jotkut taas eivät. Tämän tekstin kontekstissa käytän sanaa trans kattokäsitteenä tehdäkseni tekstimassasta luettavamman. Olen tekstin loppuun listannut muutamia mielestäni hyviä ja selkeäsanaisia ohjeistuksia sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden liittolaisille.

—————

Istun mökillä aurinkoisella terassilla tietokoneeni ääressä. Kirjoitan tätä tekstiä. Kuvittelen viereeni haastattelijani kysymysvihkoineen. Hän kysyy olenko valmis, nyökkään ja me aloitamme.

1. Noniin, okei. Ihan ekaks: mitä sä ajattelet liittolaisuudesta just nyt? Tai mitä se tuo sulle mieleen tällä hetkellä?

Se on tekemistä. Mä mietin sitä, miten lähtisin purkamaan ton sanan painoa—se on jotenkin kauhean käytetty ja ehkä inflaationkin kärsinyt sana mun mielestä. Sitä kohtaan tunnetaan samaistumisen kaipuuta. Halutaan olla liittolaisia.

Se halu on hyvä alku.

Liittolaisuudesta on vihdoin (viime vuosina) alettu puhumaan myös Suomessa enemmän. Siitä on pakko puhua, vaikka (ja ehkä erityisesti juuri siksi että) sanaa käytetään usein vähän löperösti. Mä ajattelen, että sitä käytetään turhan paljon sellaisena arvonimenä. Sillä nimetään omaa toimintaa. Tässä mennään pahasti vikaan, sillä liittolaisuus ei ole ominaisuus tai asia, jonka voi vain itse päättää. Se on pyrkimystä toimia eettisten, feminististen ja intersektionaalisten toimintamallien mukaan.

 

2. Mitä sä niinku ajattelet sanan liittolaisuus tarkoittavan?

Liitto on yleisesti ymmärretty kahden tai useamman ihmisen välisenä joko yhteistyönä tai sopimuksena toimia/elää yhdessä (tai sitten avioliittona—mut sitä en nyt tässä ajattele alkuunkaan). Olla liitossa on olla yhdessä, työskennellä yhdessä, tehdä asioita yhdessä, mutta myös kokea vastuuta ja rakentaa luottamusta.

Aktivismin kentällä liittolaisuudella on hyvin tietynlainen merkitys, mutta silti ajattelen noiden samojen asioiden liittyvän siihen. Liittolaisen toiminnan tulisi mun mielestä aina rakentua vastuullisuudelle ja pyrkimykselle kohti luottamusta. Vastuuhan on usealle aika vaikea juttu. Sitä pelätään ottaa. Mutta ajattelen, että mitä rohkeammin joku uskaltaa ottaa vastuuta vaikkapa jonkun tilanteen turvallisuudesta—vaikka ei siinä täysin onnistuisikaan—sitä enemmän luottamusta hän toiminnallaan herättää.

 

3. Ketä vastaan sit ollaan liitossa?

Transfobiaa vastaan. Transfobia on usein melko väärin ymmärretty sana. Siinä missä halutaan kauheasti profiloitua liittolaisena, ei missään nimessä haluta profiloitua transfoobikkona. Onhan toi ihan ymmärrettävää, mutta valitettavan usein asia kuitenkin on niin, että jengi on tranfoobista tahtomattaan ja pahentaa vaan tilannetta sitten huudellen olevansa transihmisten liittolaisia.

Tää Spence Messih’n ja Archie Barryn kirjoittama määritelmä tranfobiasta on mun mielestä melko hyvä: ”Transphobia: An umbrella term for a range of negative and violent attitudes (for example, fear, anger, intolerance, resentment, erasure or discomfort) that one may have towards members of the trans, non-binary and gender diverse community. The term can also connote a fear, disgust, or dislike of being perceived as anything other than cisgender. Transphobia kills trans people.” (Messih & Barry, 2019.)

Transfobia ei siis suoranaisesti tarkoita pelkästään vihaa tai pelkoa transihmisiä kohtaan. Se on myös esimerkiksi transihmisten ohittamista puheessa. Muun muassa kuuluisa puheenaloitusfraasi ”Hyvät naiset ja herrat” on transfobinen ja binäärinen sivuuttaessaan kaikki muut sukupuolet kuin naiset ja miehet. Myös mikä tahansa muu puhe, jossa yritetään ”puhua kaikista ihmisistä” mutta jossa sanojen (ja usein myös ajatuksen) tasolla keskustellaan pelkästään naisten ja miesten asioista, on transfobista. Lisäksi käsitykset genitaaleista on usein sukupuoliessentialistisia sekä transfobisia. Ei ole olemassa mitään tiettyjä tai tietynlaisia ”naisten ja miesten genitaaleja”. Jopa niin kutsutuissa feministisissä konteksteissa kohtaa usein tilanteita, joissa pillu yhdistetään yksioikoisesti naiseuteen ja kulli mieheyteen. Tää ei oo ok, vaan tää on transfobiaa. Monet eri sukupuolet voi menstruoida, monet eri sukupuolet voi ejakuloida siemennestettä, monet eri sukupuolet voi kostua, monet eri sukupuolet voi saada stondiksen ja niin edelleen. On tärkeää opetella omaa sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja ruumiinosiin liittyvää puhetta uudelleen, päivittää sitä ja ymmärtää useiden hegemonisten käsitysten perustuvan täysin cis-heteroutta vahvistaviin uskomuksiin ja poliittisesti latautuneisiin oppijärjestelmiin.

Jos transihminen mainitsee sulle transfobisesta käytöksestä, sun kannattaa kuunnella. Vaikka tän asian kuuleminen olisikin sulle vaikeaa, niin kuuntele. Ja vaikka se onkin valitettavaa, siinä ei useinkaan ole mitään yllättävää, että toimit transfobisesti. On paljon todennäköisempää, että sulla on sisäistettyä transfobiaa kuin että sulla ei olisi. Niin monet asiat, kulttuurit ja yhteiskunnat tänä päivänä perustuu binääriseen sukupuolikäsitykseen, että on lähes mahdotonta kasvaa ilman transfobisia toiminta- ja ajattelumalleja. On tärkeää oppia tunnistamaan niitä ja harjoitella niistä eroon. On hyvä aloittaa olemalla itselleen rehellinen, opiskella, ottaa selvää ja muistaa, että aina on varmasti jotain mitä kehittää.

 

4. Mitä sä itse tarviit tai kaipaat liittolaiselta?

Tavallaan aika paljon, ja toisaalta en nyt ihan kamalasti—ne asiat on oikeasti aika yksinkertaisia jos ajattelee empatian ja välittämisen kautta (ja jaksaa treenata ajatteluaan). Listaan täs nyt joitain ihan perusasioita. Tarviin sitä, että jengi ihan oikeasti ymmärtäisi englanninkielisten (ja muunkin kielisten) sukupuolipronominien tärkeyden, käyttäisi ihmisten oikeita pronomineja, eikä valittaisi siitä ”miten vaikeaa niitä on aina muistaa”. Se ei ole niin vaikeaa. Sitä voi ja pitää harjoitella, esimerkiksi kotona itsekseen. Joskus kuka tahansa voi tehdä virheen—siinä tapauksessa sano, ”excuse me” toista lauseesi käyttäen oikeaa pronominia ja jatka eteenpäin. Älä jää surkuttelemaan tilannetta. Sun harmituksesi ei ole merkittävä tässä tilanteessa. Piste.

Jos sä et tiedä jonkun henkilön pronominia, voit kysyä sitä häneltä: ”What or which pronouns do you use?” Sitten voit kertoa omasi. Oikeita pronomineja tulee käyttää aina—myös henkilön, josta puhutaan, ollessa poissa.

Mä kaipaan mun liittolaisilta sitä, että he jaksaisivat tehdä emotionaalista työtä itsekseen/keskenään, eivätkä kuormittaisi niitä, joita kohtaan he pyrkivät toimimaan solidaarisesti. Jos sulle mainitaan jostain ongelmallisesta asiasta, mitä olet tehnyt tai sanonut, älä nosta omia tunteitasi tilanteessa esiin. Defensiivisyys ei auta, se vain pahentaa tilannetta. Aina.

Mä olen useasti ollut sellaisessa tilanteessa, jossa joku vaikkapa käyttää musta she-pronominia tai puhelee feminismin nimissä pelkästään cis-naisten oikeuksista. Kun asiasta mainitsee, ihmiset saattavat hätääntyä ja kamalasti surra sitä, mitä juuri tekivät. Useinkaan siinä hetkessä mä en jaksa kantaa heidän suruaan siitä virheestä, joka toisintaa niitä yhteiskunnan rakenteita, joissa mulle ja monelle muulle tehdään helvetin vaikeaa olla olemassa tai näkyvissä. Siinä hetkessä mä vaan kaipaan sitä, että tää henkilö sanoisi anteeksi, korjaisi virheensä sanomalla saman asian uudestaan, mutta oikeilla termeillä, ja tilanne jatkuisi eteenpäin.

Kaipaan ihmisiltä, jotka tahtovat olla tueksi, myös sitä, että he antavat mun aina välillä ottaa paussin, eivät menetä hermojaan jos joudun lähtemään tilanteesta, jossa on esimerkiksi tapahtunut väärinsukupuolittamista, antavat mun olla hiljaa niin halutessani ja kunnioittavat mun rajoja jos vaikka sanon, että en jaksa nyt just keskustella tästä ja tästä aiheesta. Kipu on todellista. Mä tarviin sen käsittelyyn joskus aikaa, joskus yksinäisyyttä, joskus musiikkia, joskus tanssia, joskus huutamista, joskus itkemistä, joskus sylin, joskus seksiä, joskus kirjoittamista, joskus ruokaa, joskus liikuntaa, joskus unta, joskus leffan tai Netflixin. Mä tarviin cis-normin aiheuttamien kipujen käsittelyyn sellaisia verkostoja ja vertaisjoukkoja, joissa ei pelkästään ole cis-liittolaisia vaan tyyppejä, jotka jakavat jotain siitä kokemusmaailmasta, missä mä liikun. Siksi tarvitaan lisää tiloja pelkästään transihmisille.

Jos sä haluat olla liittolainen, sä kuuntelet. Jos sä haluat olla transihmisen liittolainen, sä et kysele häneltä, että miksi ja miksi ja miksi jokin asia tuntuu pahalta—sun täytyy muistaa, että sulla ei ole sitä kokemusasiantuntijuutta, mikä transihmisellä on, ja että transihmisen kokemus syrjinnästä on todellinen ja yhteiskunnan lähes kaikki rakenteet läpäisevä asia. Transfobia on istutettu meistä jokaiseen, ja on meidän jokaisen tehtävä tunnistaa se sekä purkaa sitä itsessämme. Lisäksi on tärkeää muistaa, että myös transihmisten kokemukset ovat keskenään erilaisia ja että toiset transihmiset ovat monista eri syistä huomattavasti etuoikeutetummassa asemassa kuin toiset.

Jos sä haluat olla liittolainen, sä puutut tilanteeseen, jossa joku toinen sukupuolittaa transihmistä väärin. Sä puutut tilanteeseen, jossa joku sanoo transihmisen vanhan nimen. Sä et tee tilanteista dramaattisia tai jää niihin junnaamaan. Sä huomioit ongelman, mainitset siitä ja jatkat tilannetta. Sä voit kysyä onko loukatulla henkilöllä ihan ok olo jatkaa, ja jos hän ei halua puhua asiasta, sä hyväksyt sen.

Mä kaipaan taidekentällä työskenteleviltä kollegoilta oikeita ja materiaalisia tekoja, jotka rikkovat tän kentän cis-keskeisyyttä. Mä kaipaan lisää sukupuolen moninaisuutta ja taidetta käsitteleviä keskusteluja, joissa puhujina on sortavien rakenteiden kokemusasiantuntijoita (ihmisiä, joilla on eletyn elämän kokemuksia queer- ja trans-ulkopuolisuudesta) eikä cis-ihmisiä.

Mä kaipaan sitä, että kun jonkin tilanteen (tahallisen tai tahattoman) transfobisuudesta mainitaan, siitä ei järkytytä tai käydä taisteluasemiin vaan pyydetään anteeksi ja toimitaan jatkossa toisella tavalla. Mä kaipaan myös sitä, että ihmiset muistaisivat sen, että transihmiselle jonkin tilanteen transfobisuudesta mainitseminen on valtavan suuri ja voimia vaativa teko. Siitä tulisi pikemminkin olla kiitollinen kuin hermostua. Mä kaipaan ihmisiltä kärsivällisyyttä ja tilaa. Mä kaipaan moninaisuuden, häilyvyyden, muuttuvuuden, erilaisuuden, epämääräisyyden, kategorisoimattomuuden ja vaihtuvuuden ymmärtämistä, juhlimista, tunnustamista, iloitsemista ja bilettämistä.

 

5. Miten sit voi tietää, että onko liittolainen vai ei?

Mä ajattelen, että kun puhutaan sellaisesta liittolaisuudesta jossa pyrkimys on tukea jotakuta syrjinnän, rakenteellisen väkivallan ja sorron kohteena olevaa henkilöä, on se silloin juurikin se tuettava henkilö, joka voi nimetä muita liittolaisiksi. En ajattele sen useinkaan olevan perusteltua että henkilöt, jotka pyrkivät toimimaan liittolaisina, nimeävät itsensä liittolaisiksi. Niinkuin sanoin, liittolaisuus tulisi ymmärtää aktiivisena tekemisenä—ei tittelinä. Se on pikemminkin verbi kuin substantiivi.

Hänen, joka pyrkii toimimaan liitossa, eli tukena jollekin alistetulle henkilölle, on tärkeää osata/pystyä/haluta laittaa oma etu ja egon kiillotus taustalle ja toimia supportina siksi että se on oikein, ei siksi että saisi enemmän huomiota, arvostusta tai etuoikeuksia itse.

Liittolaisuutta ei nimetä, sitä tehdään. Mä en voi mennä tuolla kertomassa olevani liittolainen tälle ja tälle ja tälle, vaan mun pitää yksinkertaisesti pyrkiä toimimaan tilanteissa, joissa olen, mahdollisimman intersektionaalisesti omani ja muiden positiot huomioon ottaen. Mun tulee opetella tunnistamaan omia etuoikeuksiani ja kouluttaa itseäni sorron mekanismeista sekä pyrkiä toimimaan niitä purkaen. Jos joku joskus kokee mun toiminnan liittolaisuutena ja haluaa mua kuvailla tällä termillä, on hänen oikeutensa kertoa se. Mun on mielestäni turha yrittää keskenäni positioida itseäni sen termin kautta—se ei ole pysyvä ja annettu ominaisuus jonka voi jotenkin omistaa. Se on pikemminkin toimintamalli tai toiminnan kenttä, tekojen ja sanojen materiaalinen ja todellinen vaikutusalue, jossa voi usein tehdä virheitä mutta jossa voi kehittyä ja kasvaa. Joka tilanteessa on erilaiset etuoikeudet kyseessä, joka hetki on tarkkailtava omaa positiotaan kriittisesti uudelleen. Ja mikä on tärkeintä muistaa: joka hetki on myös erilaiset mahdollisuudet toimia supportaten muita.

Mä nimeän omat liittolaiseni. Ja mä joudun tekemään sitä nimeämistä päivittäin uusiksi. Toissapäivänä mulle tukena ollut henkilö saattaa hyvinkin olla tänään aivan pihalla eikä tajua puuttua johonkin asiaan, jossa kaipaisin sen tukea.

 

6. Voisitko kertoa vielä jotain esimerkkejä sellaisista tilanteista, missä olisit tarvinnut vahvempaa/parempaa liittolaista? Ja voisitko kertoa, miltä ne tilanteet on tuntuneet?

En.

Transihmisten elämästä on jo valmiiksi mediassa tosi rankisteltu stoori kerrottuna. Ikäänkuin jengin pitäisi perustella oma olemisensa, tunteensa, kokemuksensa, sukupuolensa ja tarpeensa aina kärsimyksen kautta. Mä en just nyt jaksa antaa (cis-)lukijoille sitä sosiaalipornonautintoa, jossa he pääsevät lukemaan vaikeista ja kipeistä tilanteista, joita heille itselleen ei ole tapahtunut.

Mä toivon, että jengi ymmärtäisi netin ja somen olevan täynnä (ja kirjastoistakin löytyy jotain) infopaketteja siitä, miten transihmisten oikeuksia tulisi edistää. Niitä oikeuksia ei mun mielestä tarvitse—ellei halua—perustella kivun kautta, vaan ne on aivan perusihmisoikeuksia, joita tulee puolustaa aina tilanteesta riippumatta.

 

7. Onks vielä jotain mistä haluisit mainita tai räntätä tähän lopuksi?

On tavallaan aika paljonkin asioita, joita haluisin sisällyttää tähän tekstiin vielä, mut en pysty käymään läpi kaikkea. Mut ainakin haluun muistuttaa, et on just niin monta tapaa olla trans, muunsukupuolinen ja sukupuoleltaan jotain muuta kuin cis, kuin heitä/meitä on.

Muuta käsityksesi binäärisestä sukupuolesta—ei ole olemassa vain kahta sukupuolta. Ota asiasta selvää. Lue blogeja, trasekin ja transtukipisteen sivuja, seuraa Instassa trans-aktivisteja. Käytä ihmisistä VAIN sitä nimeä, jonka he kertovat heidän nimensä olevan. Jos vahingossa käytät ihmisestä tämän vanhaa nimeä (deadname), pahoittele, sano henkilön oikea nimi ja jatka tilannetta siitä mihin jäit. Tee tämä vaikka kyseinen henkilö ei olisi paikalla.

Älä kysele transihmisiltä heidän sukupuolestaan tai transitiostaan. Anna heidän itse kertoa niin halutessaan. Älä outtaa transihmistä (eli kerro jollekulle toiselle jonkun olevan trans) ilman hänen lupaansa! Harjoittele sukupuolen moninaisuuden termejä ja käsitteitä.

Älä kehu transihmisten ulkonäköä sukupuolittavilla lauseilla kuten: ”Wau, oot tosi maskuliininen” tai ”Oletpa naisellinen”. Harvemmin varmaan kommentoit tällä tavalla cis-sukupuolisten ystäviesikään ulkonäköä? Jos haluat kehua toisen ulkonäköä, voit tehdä sen myös täysin sukupuolinetraalisti, esim: ”Näytät tosi hyvältä”.

Muista myös, että on ok myöntää olevansa tietämätön jostain asiasta. Jos olet cis-sukupuolinen, et esimerkiksi voi tietää, millaista on olla transsukupuolinen. Voi myös olla, että useat termit on sulle vielä uusia tai epäselviä. Voit myöntää sen, ja sitten päättää ottaa asiasta selville lisää. On tärkeää pyrkiä havaitsemaan oman tietämisensä rajallisuus ja muistaa, että joku muu tietää asiasta varmasti enemmän. Mä ajattelen myös, että jos olet cis-sukupuolinen, joka on tehnyt työtä ymmärtääkseen yhteiskunnan rakenteellista transfobiaa, on tärkeää muistaa kouluttaa myös muita cis-sukupuolisia asiasta!

Muista, että halu toimia liittolaisena on tärkeää. Toimiminen kuitenkin vaatii muutakin kuin halua. Se vaatii päättäväisyyttä, opettelua, häpeän sietämistä aina silloin tällöin ja sen muistamista, että sorron muotoja on monenlaisia ja identiteettejä, taustoja, kykyjä ja kykenemättömyyksiä on erilaisia. Siksi liittolaisuuden muotojenkin tulee olla monimuotoisia.

Jos sulla on halu ymmärtää yhteiskunnan rakenteita (oikeasti) niin kannattaa muistaa, että niistä on kaikkein eniten tietoa henkilöillä, jotka on niiden rakenteiden väkivallan kohteena. Näiltä henkilöiltä ei tule tivata tietoa, vaan antaa sille tilaa, vaalia sitä sekä ymmärtää sen arvokkuus ja syvyys.

 

Kiitokset:

Tahdon kiittää vielä UrbanApaa siitä, että kun kieltäydyin erinäisten syiden vuoksi tulemasta puhumaan livenä Stop Hatred Now -tapahtumaan, he tarjosivat minulle mahdollisuutta tehdä kirjoitettu kontribuutio. Kiitos siitä. Kiitos myös kaikille heille, jotka lukivat tän tekstin ennen sen julkaisemista ja kommentoivat sitä.

 

Lisätietoa ja tekstejä:

https://sukupuolenosaamiskeskus.fi/sukupuoli/tietoa-transihmisten-laheisille/

http://trasek.fi/perustietoa/kasitteita/

https://www.alokvmenon.com/blog/2018/1/3/trans-issues-are-cis-issues

https://transwhat.org/allyship/

https://ask.fm/TransHomoSweetheart/answers/141778160568

MESSIH, Spence & BARRY, Archie 2019. CLEAR EXPECTATIONS: Guidelines for institutions, galleries and curators working with trans, non-binary and gender diverse artists.

 

Teksti on osa UrbanApan järjestämää #StopHatredNow – tapahtumaa ja sarjaa kirjoituksia, jotka kulkevat otsikolla LIITTOLAISUUDESTA. Tekstisarjan kuratoi Sonya Lindfors. Jos haluat kommentoida tai antaa palautetta kirjoittajalle, ota yhteyttä producer@urbanapa.fi.

Exchange

NEXT STEP - OSA 7

Kirjoittanut
345 päivää sitte

NEXT STEP - OSA 7

Kuinka huomioida moninaisuus ja antirasistisuus tanssinopetuksessa osa 2  - Sophia Wekesan haastattelu

Kuka olet? Pieni esittely?

Olen Sophia Wekesa, tanssija, dj ja kulttuurisensitiivisen nuorisotyön asianatuntija. Olen tanssinut pienestä asti, discoa, hip hoppia ja nyt viimeiset 10 vuotta dancehallia. Tein kolme vuotta töitä Helsingin Tyttöjen Talolla vastaten kulttuurisensitiivisestä tyttötyöstä, sieltä on jäänyt käteen paljon työkaluja ja ajatuksia, joita käytän myös tanssinopetuksessa. Kaikessa työssäni ja projekteissa on antirasistinen ja intersektionaalinen ote, esimerkiksi dj-ja klubi-skenessä olemme edistäneet turvallisemman tilan periaatteita ja on ollut hienoa nähdä kuinka se on kantanut hedelmää hyvin nopeasti.

Kertoisitko jotain omasta suhteesta tanssiin?

Tanssi on ollut minulle aina tärkeä osa elämää ja identiteettiä. Tanssi ja esiintyminen ovat tarjonneet minulle paikan, jossa voin turvallisesti kokeilla eri rooleja ja ilmaista tunteita. Mitä voimakkaammat tunteet lavalla, sitä parempi! On ihanaa, kun ei tarvitse pienentää itseään.

Ruskeana nuorena ihmisenä  tanssi ja erityisesti katutanssilajit ovat tarjonneet minulle representaatiota ja samaistumispintaa. Varsinkin lajini dancehall. Vaikka minulla on paljon etuoikeuksia suhteessa jamaikalaisiin tanssijoihin, yhdistää meitä tietyt sorron kokemukset, joiden käsittelyyn tanssi on tuonut työkaluja. Dancehallissa on kyse myös toiminnasta, ei jäädä odottelemaan lupaa keneltäkään vaan lajiin kuuluu olennaisesti tilan haltuun ottaminen, ylpeys omasta itsestä ja sen koko maailmalle näyttäminen.

Olet tehnyt kulttuurisensitiivistä nuorisotyötä. Millaisia konkreettisia onnistumisenkokemuksia tästä tulee?

Onnistumisia ovat olleet ne hetket, kun huomaa tarjoavansa nuorille uudenlaisia ja korjaavia kokemuksia. Maailmamme on liian harvoin sensitiivinen, enemmänkin toisia määrittelevä ja arvottava. Kulttuurisensitiivisiä ryhmiä ohjatessani pystyin tarjoamaan nuorille tilan, jossa kenenkään ei tarvinnut olla valmis omien identiteettien kanssa. Sen seurauksena huomasi kuinka nuoret alkoivat luottamaan minuun ohjaajana ja siten kertomaan itsestään ja vaikeistakin asioista. Luottamuksen tunne on hyvin konkreettinen asia silloin kun sen kokee.

Entä haasteita?

Jälleen koska maailma harvoin on sensitiivinen, vaati se ohjaajana töitä luoda ja juurruttaa sensitiivisempiä toimintatapoja osaksi ryhmää. Haastavaa on, että vaikka kuinka haluaisimme olla kaikkia kohtaan huomaavaisia, mikään ryhmä ei voi olla jatkuvasti 100% turvallinen kaikille jäsenilleen. Mutta jatkuva hyvä meno ei ehkä olekaan lopulta se tavoite, sillä erilaisissa  kohtaamisissa ja elämässä tulee aina väärinymmärryksiä. Kyse on enemmänkin siitä, että kulttuurisensitiivisessä toiminnassa on luottamus siihen, että jos kokee tulleensa loukatuksi, uskaltaa siitä kertoa ääneen ja luottaa siihen että tulee vakavasti otetuksi. Kulttuurisensitiivinen tila tarkoittaa myös sitä, että uskomme yhdessä että voimme päästä haastavista tilanteista eteenpäin.

Koen, että isoin haaste työssä ei kuitenkaan liittynyt nuorten kanssa tehtävään työhön, vaan aikuisiin. Nuoret ovat auki maailmalle ja uuden oppimiselle. Huomasin, että kulttuurisensitiivisyydestä ja antirasistisuudesta puhuminen on vaikeampaa aikuisille. Nämä teemat ovat monimutkaisia, eikä niitä ole mielekästä yksinkertaistaa liikaa. Monimutkaisten asioiden ymmärtäminen vaatii meiltä aika paljon sietokykyä, sillä valmiiksi tulemisen tunnetta ei saavuteta nopeasti.

 

Kerro jotain ajatuksia turvallisesta tai turvallisemmasta tilasta? Mitä se tarkoittaa?

Turvallisempi tila tarkoittaa juuri edellä mainitsemiani asioita. Helppo tapa on jakaa se kahteen olennaiseen osaan, yksi: turvallinen tila on konkreettinen tila seinineen ja kaksi: ohjaaja(t), jotka edistävät turvallisemman tilan periaatteita ja ovat vastuussa niiden toteutumisesta.

Nykyään käytetään turvallinen tilan – sanaparin sijasta mieluummin ilmaisua turvallisempi tila, koska kuten aikaisemmin mainitsin mikään tila ei voi olla aina ja jatkuvasti 100% turvallinen kaikille sen jäsenilleen, se on enemmänkin tavoite, utopia.

Turvallisemman tilan historiassa on oleellista ollut myös sen poissulkevuus. Turvallisemmat tilat ovat olleen usein jollekin tietylle sortoakokevalle ryhmälle tarkoitettuja tiloja, joihin etuoikeutetuissa asemissa olleet ihmiset eivät ole päässeet. Tästä hyvänä esimerkkinä Helsingin Tyttöjen Talo, johon cis-miehet eivät pääse mukaan. Erotteleva rajaus mahdollistaa sen, että sen sijaan että tarkastelemme sukupuolta binäärisenä, kaksinapaisena ilmiönä: tytöt ja pojat, punainen ja sininen, vapautuu tilaa feminiinisyyden monimuotoiselle tarkastelulle.

Keskustelua turvallisemmista tiloista on käyty jo jonkin aikaa ja koen, että on tärkeää jatkaa sitä kysymyksestä miten saada jokin ryhmä mukaan, kysymykseen miten marginaalissa olevat ihmiset saavat olla mukana? Kysymykset ja kommentit kuten: “Mistä oot kotoisin?” tai “Sua varmaan kiinnostaa hip hop kulttuuri?”, kertovat automaattisesti ruskealle oppilaalle mitä hänestä oletetaan ja asettavat nuoren eri asemaan muiden ryhmän jäsenten kanssa. Onko hänellä tilaa olla tykkäämättä hiphopista? Saako nuori olla oma itsensä, varsinkin silloin jos hän rikkoo meidän ennakkoluuloja ja käsityksiä maailmasta?

 

Jos tapahtuu rasistinen teko, miten siihen voi puuttua?

Sanoittamalla mitä tapahtui:

“Tuo mitä sanoit on rasistista, emmekä hyväksy sellaista käytöstä täällä.” Tämän jälkeen kannattaa seurata tarvitseeko tilanne jatkokäsittelyä esim. tunnin jälkeen.

Ohjaajana on hyvä muistaa, että oma esimerkki asioihin puuttumisesta auttaa osallistujia suhtautumaan tilanteeseen. Jos ohjaajana osaamme todeta mitä tapahtui ja samalla näyttää ettei se tarkoita maailmanloppua, vaan pikemminkin mahdollisuutta korjata ja oppia, tilanteet ratkeavat kyllä.

 Rasismista puhuttaessa on myös hyvä muistaa, että puhumme rasistisista teoista ja ajattelutavoista, emme ihmisistä. Tekoja ja ajattelua voi aina kehittää, eikä rasismi ole kenenkään muuttumaton ominaisuus. Toiseksi on muistettava, että tällä hetkellä elämme kulttuurissa, jossa pelkäämme rasistiksi leimaantumista enemmän kuin sitä, että rasismia on olemassa. Tämä pelko estää meitä puuttumasta itse ongelmaan. On siis tärkeää, vaikka kuinka epämukavaa se olisikin, puuttua rasismiin ja nimetä se, jotta pääsisimme käsiksi itse ongelmaan.

 

Voisko tähän loppuun olla vaikka sellaset viisi vinkkiä/neuvoa/terveisiä tanssinopettajalle, millä päästä alkuun?

 

Viisi vinkkiä

 

  1. Tarkastele omia ennakkoluuloja ja oletuksia. Meillä kaikilla on niitä ja se on ihmismielen toiminnalle tavallista. Tästä huolimatta tietyt ennakkoluulomme ovat haitallisia ja niiden oletusten purkamisen kanssa tulee kaikkien meidän tehdä töitä.

  2. Hanki tietoa. Hanki tietoa siitä miten rasismi ja etuoikeudet toimivat. Valtarakenteet ovat monimutkaisia, tässäkin treeni auttaa. Onneksi on olemassa paljon tietoa ja konkreettisia työkaluja, joilla voimme muuttaa omaa toimintaamme sekä maailmaa.

  3. Käsittele omat vaikeat tunteet. Etuoikeuksista ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta herää paljon tunteita, usein vaikeita sellaisia. Jos emme käsittele tunteitamme, johtaa se usein toimintaa jonka tarkoitus on lohduttaa omaa oloamme, sen sijaan että se ratkaisi itse ongelman. Tuli hyvä olo että on tehnyt jotain, mutta itse teko ei auttanut ollenkaan.

  4. Ole liittolainen älä pelastaja. Liittolaisen ja pelastajan ero on siinä, että liittolainen on juurikin toteuttanut kolme ensimmäistä vinkkiä. Liittolaisena ymmärrämme, että meidän tulee kuunnella ja antaa tilaa sortoa kokevalle ryhmälle. Liittolaisen työ on itseä ja omaa toimintaa reflektoivaa.

  5. Toimi! Maailma ei muutu passiivisuudella. Jokaisella meillä on rooli yhteiskunnassa, vaikka aina se ei tunnukaan siltä. Älä pelkää mokaamista, sillä siitä voi aina oppia, pelkää mieluummin passiivisuutta. Alice Walkerin sanoin: “The most common way people give up power is by thinking they don’t have any- Tyypillisin tapa jolla ihmiset antavat valtansa pois, on kuvittelemalla ettei heillä ole valtaa.” Käytä siis omaasi!

Sophia Wekesa on helsinkiläinen tanssija, dj ja kulttuurisensitiivisen nuorisotyön asiantuntija.

Teksti on osa UrbanApan uutta kirjoitussarjaa, joka kulkee nimellä NEXT STEP – KOHTI PAREMPAA TANSSINOPETUSTA. Sarjaa toimittaa ja kuratoi Anniina Jääskeläinen.

Tuoreimmat tapahtumat:

08.04.2020 Festival

OPEN CALL / FALL 2020

Me tarvitsemme toisiamme! (Scroll down for Eng) Elämme hurjia aikoja. Arki on keskeytynyt, huoli täyttänyt mielemme ja erilaiset rajoitukset tyhjentäneet kalenterimme. Sosiaalinen media ja digitaaliset alustat tuovat lohtua, mutta eivät voi korvata toisen ihmisen läheisyyttä. Me tarvitsemme toisiamme. Poikkeustila on paljastanut olemassa olevien rakenteiden epätasa-arvoisuuden. Taiteilijat, erityisesti epävarmoissa olosuhteissa työskentelevät freelancerit, …

Lue lisää ►
11.05.2020 Exchange

#StopHatredNow 2020

 #StopHatredNow 2020  – New Standards Työkaluja inklusiiviseen, antirasistiseen ja feministiseen toimintaan. 11.–15.5.2020  (For English see below) Taiteen kenttä tarvitsee työkaluja vastatakseen muuttuvan maailman tarpeisiin. Tästä tarpeesta on syntynyt #StopHatredNow. #StopHatredNow on interkulttuurinen ja antirasistinen tapahtuma-alusta, joka luo uutta diskurssia moninaisuudesta. Usean taide- ja kulttuuriorganisaation yhteistyönä toteuttama tapahtuma rakentaa positiivisessa hengessä …

Lue lisää ►
05.12.2019 Exchange

FEMINIST LEADERSHIP / OPEN CALL

Scroll down for Eng_ UrbanApa & MAD HOUSE toteuttavat yhteistyössä Feministisen johtamisen alusta – working with frictions and fictions Suomalaisen esittäväntaiteen kenttä kärsii epätasa-arvosta ja syrjivistä rakenteistä. Rakenteellinen muutos on hidasta ja vaikeaa, muutosta pitää edistää monesta kohtaa samaan aikaan. Yksi tapa edistää taiteenkentän inklusiivisuutta, tasa-arvoa ja moninaisuutta on feministinen …

Lue lisää ►
18.11.2019 Exchange

TOOLBOX #15

Scroll down for Eng_ UrbanApa TOOLBOX on työpaja/labi , jonka tarkoituksena on saattaa yhteen taiteen eri alojen ammattilaisia. TOOLBOX tarjoaa alustan taiteellisten praktiikoiden jakamiselle, paineettomalle taiteelliselle työskentelylle ja yli genrerajat ylittäville kokeiluille. Syksyn 2019 ensimmäisessä  TOOLBOXissa työskennellään toivon parissa.   on hope Mitä tarkoittaa toivo olosuhteena, kehona tai tilana? Millaisia kollektiivisen tukemisen …

Lue lisää ►