Facebook | Twitter | Youtube |

UrbanApa

Tilaa Urbanapa uutiskirje!

Blog

 

Urbaani kulttuuri–, taide– ja tapahtumayhteisö
Urbant kultur–, konst– och evenemangssamfund
Community for Urban Culture, Art and Events

UrbanApa
Exchange

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 3

Kirjoittanut
64 päivää sitte

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 3

A letter

Written and read by Kemê Pellicer  as a part of #StopHatredNow 2019

 

Hi, you there, yes, you, Don’t feel embarrassed, I just want to thank you.

For the time you said: hold the horses! And asked for my opinion

For the time you asked for my permission

Or when you gave me recognition

For those days when you felt tired and still continued to stand next to me

For your continuous interest in educating yourself, reading, making research, listening and opening up.

For when you said “sorry” or “I don’t understand”.

For the infinite patience and discussions for the sake of continuing our dialogue

For not making assumptions about my gender, sexual orientation, mobility, customs, language, class, race, body, culture, heritage, religion, background or life situation.

For not patronising me or taking over

For getting out of your comfort zone

For your criticism and self-criticism

For making me a priority

For making “us” a priority

For every time you called out a bad practice

Or when you spoke out instead of looking the other way

For taking more time in breaking boxes rather than ticking them

For giving me space when I needed it

For your honesty and transparency

For knowing that we can not walk in each other´s shoes

For being a person of action and not just words

For seeing people, not only statistics

For not shielding yourself when you felt exposed or discomforted

For not pushing me into situations that would make me vulnerable

For your silent work

For not being afraid of trying

 

Thank you. Because I have done the same and only in you, I found an ally.

 

Kemê Pellicer is a visual artist, poet and cultural agent. 

 

This text is part of a series of texts under the title  ON ALLYSHIP which is curated by Sonya Lindfors.

 

Exchange

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 2

Kirjoittanut
88 päivää sitte

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 2

Kesäyön unelma

Kirjoittanut Ervin Latimer

Taksikuski nousee autostaan ja tervehtii minua leveästi hymyillen. Hän nostaa kassini taksin takapenkille, siellä ovat korkokenkäni ja vaihtovaatteet. Korsettini metalliset luut porautuvat kylkiini, kun pakotan itseni istuma-asentoon taksin nahkaiselle takapenkille. ”Huomaa, että on pride viikko”, taksikuski hekottaa vastaukseksi, kun saan vaikeroitua hänelle päämääräni. Tarkistan, onko meikkini levinnyt hien mukana pitkin taksihinnastoa. Mekossani on pitkät hihat ja polyesterinen trikooneulos ei tunnu päästävän molekyyliäkään happea ihoani vasten. Ei hikipisaroita, meikki näyttää edelleen täydelliseltä, kuin sfumato-tekniikalla varjostetulta maalaukselta. Meikin tehnyt ystäväni on the shit, mietin. Hän jäi vielä kotiinsa laittautumaan, hän tulisi ystävineen juhliini myöhemmin.

Juttelen kuskin kanssa niitä ja näitä, yritän saada ajatukseni herpaantumaan jo viikkoja jatkuneesta stressistäni: entäs jos juhliini ei tule ketään. Entäs jos ravintolan alakerta ja sen tanssilattia on ihan tyhjä. Soittavatkohan DJ:t oikeanlaista musiikkia, en ole tavannut aiemmin heistä kuin yhden. En tiedä niistäkään hommista yhtikäs mitään, mitä edes tarkoittaa, jos joku on ”paska DJ”.

Kymmenen minuuttia tuuheassa peruukissa on jo yhtä helvettiä, miten kukaan voi elää pitkällä tukalla. Peruukkeja on toki päässäni neljä sillä, noh, mittasuhteet. Taksikuskin tuttavallinen rupattelu kuitenkin rentouttaa minut, olihan mersun kyljessäkin pride-viikon kunniaksi sateenkaaritarra. Erehdyn kysymään taksiuudistuksesta, sillä tämä on ensimmäinen taksini sen jälkeen, kun kilpailu vapautettiin. Hänen kommenttinsa uusista taksiyrittäjistä ovat ensin ensin epäilyttäviä ja lopuksi niin rasistisia, että haluan hypätä Hämeenlinnanväylällä autosta ulos. Ehkä lantiolleni pingotettu Etolan vaahtomuovi pehmentäisi kierimistäni pitkin moottoritietä. Ihmettelen, miten hän puhuu kuulleni sellaisia, onko hän niin julma? Tarkistan kännykän etukamerallani taas meikkini ja tajuan, että peilistä katsoo blondeissa peruukeissaan full on white woman, jonkinlainen ruskea Rachel Dolezal.

Kiemurtelen taksista ulos kieltäytyen kuskin tarjoamasta avusta. Putte’sin ulkopuolella odottaa läjä tuttaviani ja he ulvovat minut nähdessään. Olen tehnyt dragia pienen kaveriporukan kesäjuhlissa, mutta olen nyt ensimmäistä kertaa julkisesti dragissa korsetti kireällä ja kulli teipattuna. En meinaa mahtua ovesta sisään, tukkani on niin iso. Kun laskeudun portaat ravintolan alakertaan huomaan, että joku on teipannut portaiden reunat ja maalannut ne sateenkaaren väreillä. Ele on kaikessa päiväkotimaisuudessaan ihana – yksityiskohta, joka on täysin tarpeeton, mutta samalla niin tärkeä.

Täällähän on ihmisiä.

Seison DJ-tiskin takana ja etsin paikkaa mihin voin laskea mikin. Käteni tärisevät, olen juuri toivottanut ihmiset tervetulleeksi Suomen ja Helsinki Priden historian ensimmäisiin bileisiin, jotka on suunnattu rodullistetuiksi tuleville ihmisille. Mongersin suomeksi ja englanniksi, pääosin siksi, että halusin, että mahdolliset ei-suomenkieliset vieraat ymmärtävät mitä tapahtuu ja myös siksi, että that’s just the way I talk. Kyse on, kyllä, kaksikielisyydestäni, mutta myös siitä, että erityisesti oikean queer-sävyn saamiseksi on usein turvauduttava englanninkieliseen LGBTQ-slangiin ja somekieleen. Monille termeille ei yksinkertaisesti ole tyydyttävää suomenkielistä käännöstä ja kokonaan suomenkielinen esiintyminen (tai kirjoittaminen, lol) ei ole yksinkertaisesti minulle. Se ei tee viestistäni ja sanomisistani yhtään sen vähempiarvoista. Vien röyhkeästi runsaasti tilaa tanssilattialla, seison sen keskellä silmät kiinni ja huljutan tukkaani. Pystyn puristamaan ilmasta kosteutta kuin märästä rätistä ja musiikin biitti saa tekorinnoikseni mytätyt t-paidat tutisemaan. Tuntuu että koko tila halaa minua, minun on niin hyvä olla. Paine juhlien onnistumiselle alkaa vihdoin hellittämään. Käyskentelen pitkin poikin ja varmistan pakonomaisesti, että tuttujeni on hyvä olla ja että heillä on juotavaa (mitäköhän olisi tapahtunut, jos heillä ei olisi ollut juotavaa? I aint fucking paying, missä MUN drinkki on?!). Kasvoistani tippuvat meikinsotkuiset hikipisarat ovat kuin voodoohiekkaa jota ripotellaan oven kynnykselle, etteivät pahat henget pääse sisään. Tai ehkä en estäkään niitä astumasta sisään, vaan estän heitä lähtemään pois. Loitsun ne tanssimaan kanssani ikuisesti. Who you gonna call – the REAL Haamujengi.

Kello lyö kaksitoista ja salamavalot räpsivät, kun portaita astuu alas täpötäydelle tanssilattialle kolme riivatun tyrmäävää naista. Keskimmäisellä on viittana translippu ja hän nostaa sen suorille käsille ilmaan. Mylvimme ja hurraamme ja napsutamme sormiamme. Ensimmäinen death drop iskee lattiaan kuin tuhat vetypommia ja koko kolmikon upeus sulattaa ihomme ja repii lihan ja jänteet luidemme ympäriltä. Jos minä ja juhlijat kuuluisimme kaikki samaan maailmanlopun kulttiin, niin drag neitsyyteni oli ensimmäinen veriuhri ja näiden kolmen naisen saapuminen liekehtivä miekka, joka jakaa meret ja korventaa pellot. Vapahtajat tulivat ja vielä pitkin tekorintojani.

Messu jatkuu vielä muutaman tunnin ja haluaisin ottaa korot pois. Tiedän että edes hetkellinen kenkien riisuminen turvottaa jalat niin, että on turha toivo saada niitä takaisin. Hyvä on, kärsitään hyvän asian puolesta. Olenkohan minä sittenkin Jeesus? Muutan viinin liukuvoiteeksi ja suutelen Juudasta vai miten se meni? Seuraava virsi on Rihannan Breaking Dishes. Lip syncaan sen virheettömästi, olen harjoitellut viikkoja:

I don’t know who you think I am                                                                                                                     

I don’t know who you think I am                                                                                                             

I don’t know who you think I am                                                                                                              

I don’t know who you think I am, am, am, am,                                                                           

OUUUUUH

Vedän toisenkin biisin, se on Jonnan Kaikki Talossa ja yleisö syö kädestäni. Kaikki siskot talossa, indeed. Oloni on voittamaton, en ikinä kehtaa iskeä julkisilla paikoilla ketään, mutta nyt tuntuu, että voisin saada kenet tahansa. Onko kellään Mikael Gabrielin puhelinnumeroa, olen aina tykännyt problemaattisista twinkeistä joilla on mystinen menneisyys. Mutta miksi minusta tuntuu tältä? Exäni sanoi minulle kerran päin naamaa, ettei ole ”comfortable” sen kanssa, että olen julkisilla paikoilla dragissä. These masc for masc guys aint got nothing on me, they can suck my smelly tuck.

Ystävättäreni puhuvat mikkiin illan tärkeydestä ja siitä, mitä heidän kaltaisille naisilleen merkitsee esiintyä tilassa, joka on turvallisempi, tilassa, joka on heille. He kertovat valkoisissa suomalaisissa queer-piireissä kokemastaan syrjinnästä ja painottavat että tila on nyt heidän. Näen yleisön nyökkäilevän ja ilmaan nousee muutama napsutteleva ruskea nyrkki. Maailma saisi puolestani palaa pois, olemme tässä bunkkerissa turvassa. Kun ilta on vihdoin ohi, revin peruukkini pois, pikkulettini eivät onneksi ole auenneet, mutta kantapääni kylläkin ovat. Toisen koron pohja on verestä punainen.

Istun kiltisti yöbussiin, sillä olen PA. Jään omalla pysäkilläni ulos bussista ja tajuan että unohdin Putte’sista mukaan saamani kaksi pizzaa Sokoksen S-marketin kassalle. Otan lennosta siis taksin, sillä olen myös idiootti. Kaupan kassa kertoo harmitelleensa puolestani, että jätin pizzat kassakaukaloon, kun survoin coca-cola tölkkejä kassissani olevien peruukkien joukkoon. Hän arvuuttelee iltani olleen erinomainen ja nyökkään. Ainiin, se taksi odottaa.

Kysyn lupaa syödä pizzaa takapenkillä mutta en saa sitä. Näin vilaukselta kuskin peruutuspeilistä, että kulmakarvani ovat pitkin poskipäitäni. Ainakaan hän ei sano mitään rasistista ääneen. Laitan tekstiviestin äidilleni, että ilta meni hyvin ja että en voi uskoa, että sinne tuli niin paljon ihmisiä. Koko ilta tuntuu sumuiselta, häiriöltä Matrixissa, repeämältä aika-avaruudessa.

28.6.2018 tapahtui jotain pyhää ja tärkeää. Haluan, että edes muutaman kerran vuodessa minulla on tila, jossa pätevät minun sääntöni, ja jossa ovat keskiössä muut kuin kaikki ne valkoiset fuckboyt, joiden perään kuolaan Instagramissa. Haluan, että voin maksaa rodullistetuille queer-taiteilijoille heidän esityksistään ja luovuudestaan. Haluan, että suomalaiseen queer-kulttuuriin kuuluu Paula Koivuniemi -potpurin ja P!nkin lisäksi Janet Jackson ja Mariah Carey ja Eve ja Missy Elliott ja TLC ja Diana Ross ja Whitney vitun Houston. Haluan palkinnon, haluan monumentin ja haluan antaa sellaisen jokaiselle ruskealle queer-keholle, joka juhliini tulee.

Kun täytin kolmekymmentä, päätin että valittaisin vähemmän ja tekisin enemmän. Jos minulla on kontakteja, käyttäisin niitä hyväkseni, jos minulla on tuttuja, pyytäisin heitä avukseni. Olin vuosia valittanut, ettei helsinkiläisestä queer-kulttuurista löydy oikein mitään sellaista, mihin enää samaistuisin. Missä olisi se queer-tila, jossa ruskeus saa olla aggressiivisesti esillä, poceilta poceille, ilman valkoisuuden tarvetta maustaa sillä omaa mautonta keittoaan, ilman valkoisten homokundien ja heteronaisten tarvetta larpata mustaa naiseutta omaksi ilokseen. (Mutta miksi sinä puhut kuin musta nainen, mussutti joku minulle kerran, enhän ole edes erityisen tumma. Koska esitän naista ja sukulaiseni, esimerkiksi tätini puhuu niin. Go fuck yourself, en puhu yhtään sen mustemmin kuin vaikkapa keskustellessani isäni kanssa, sori että sä opit sanan swag vasta kun Beyonce julkaisi Formationin).

En varmaan mistään, mutta ainakin voisin yrittää luoda tilan, jossa pelisäännöt ovat selvillä ja fokus kristallin kirkas. Toisin sanoen, for once it’s not about you, Becky with the thin hair. Mutta kenestä sitten on kyse? Pohjaan klubi-iltojeni kokemukselliset tavoitteet pitkälti kokemuksiini Manhattanin vogue balleista, joissa kävin siellä asuessani. I couldn’t help but wonder, että yksi erityisen olennainen tavoite olisi luoda transesiintyjille ja -vieraille turvallisempia esiintymis- ja juhlintapaikkoja, varsinkin kun operoidaan ball-kulttuurin vaikutuksen alaisena.

Sorruin aluksi amatöörimokiin. Olin toki kysynyt lupaa, että saako mikkiin mainita, että ystäväni ovat trans. Selitin että haluaisin tuoda sen esiin, mikäli heille sopii, sillä erityisesti ruskeaan naisrepresentaatioon kuuluu luonnollisesti myös transsukupuolisuus ja halusin alleviivata, että juhlissani se saa ja pitää olla keskiössä. ”Look at this motherfucking trans beauty, honey! Naomi Cambell in the house tonight, bitch!” rääkyin mikkiin. Hyvästä tahdostani ja lupien kyselystä huolimatta asetelma on silti kiusallinen: Representaatiotavoitteiden ohella käytin heidän transsukupuolisuuttaan alleviivaamaan, että nyt näkyy jotain erikoista ja ennennäkemätöntä, että katsokaa näitä meidän transnaisia, eikö olekin erikoista.

Mainitsin myös tässä tekstissä, että ystäväni ovat upeita, koska, noh, he ovat, mutta yritän kuitenkin parhaani mukaan karsia ajatusta siitä, että transnaisten (ja myös cis-naisten, esimerkiksi poptähtien) täytyy olla upeita ja mielettömiä jotta he kelpaavat meille homoille. Että täytyy muka olla vogue tanssija ja super hauska ja nokkela, kuin joku yleisön rakastama Drag Race -finalisti, että on transnaisena kiinnostava. Toivon, että klubi-iltaani kokevat olonsa tervetulleeksi myös ne transhenkilöt, jotka ovat tylsiä ja rauhallisia ja jotka eivät laittaudu baariin lähtiessään.

Kun toimitaan ruskeuden ja queernessin intersektiossa, on kerta toisensa jälkeen muistutettava, että kenelle tässä kleimataan tilaa. Mitä kaikkea runsasta ja rikasta tämän sinänsä hyvin rajatun intersektion sisään kuuluu ja mahtuu. Tavoitteeni on klubi-ilta toisensa jälkeen olla näissä asioissa parempi. Toisin sanoen: This shit is work that you have to choose to do ja myös muina aikoina, kuin pride-viikolla. Ja tämä mielestäni erottaa jyvät akanoista: on toisaalta hauskaa, että kiitos kapitalismin, monet isommat kotimaiset toimijat ovat vihdoin löytäneet Priden ja sen loputtomat mahdollisuudet tehdä rahaa, mutta toisaalta on ihan helvetin masentavaa, miten ilmeisen laskelmoitua tämä sponsorointi on.

Ja en kiellä, on ihan helvetin siistiä, että pienempienkin paikkakuntien asukkaat saavat edes kerran vuodessa sateenkaarimukeja ja -sukkia lähimmästä Citymarketistaan (mitä sateenkaarilippu tai koko sana queer nykyään merkitsee – säästetään se keskustelu toiseen kertaan) ja että Helsinki Pride mahdollistuu näiden myynnin ja sponsorien ansiosta. On kuitenkin vaikea karistaa mielestä sitä tosiasiaa, että nämä asiat tapahtuvat nyt, koska tällaisten kaupallisten liittolaisuuksien riskit ovat varmasti vuonna 2019 pienimmät mitä ikinä. Helsingin Sanomat kyllä lahjoitti kalleimman mainospaikkansa (lehden kannen) Helsinki-Priden käyttöön yhdeksi päiväksi, mutta toki he ovat ensin laskeneet, että se positiivinen näkyvyys mitä he tästä tempauksesta saavat on arvokkaampaa, kuin uusimman Toyota Corollan mainospalkkio. Juu juu, parempi sekin on kuin ei mitään, mutta tuki queer-yhteisöä kohtaan on niin uusi ilmiö, että on helppo olla naiivi ja ottaa avosylin vastaan ne vähätkin almut mitä meitä päin heitetään. Tämä pätee toki mihin tahansa tuotteeseen tai palveluun, johon liittyy queerness, sillä olemme niin nälkäisiä, että mikä tahansa tuote jota mainostetaan avoimesti homoseksuaalilla sisällöllä on tietty pakko saada. Lupaan, että jos yksikin näistä yrityksistä tajuaisi mainostaa sateenkaarilipuilla jotain tuotettaan vaikka keskellä talvea, we would eat that shit up. Jos mäkkäriin tulisi prideburger vaikka marraskuussa myyntiin, olisin jonottamassa niitä kuin heterot ämpäreitä.

Toki tähänkin liittyy sisäänrakennettu misogynia: Homomiehet mainostamassa tuotteita on tietysti verrattain ok ja sööttiä, mutta annas olla, jos lesbopari (jota ei katsota nimenomaan heteron male-gazen läpi super seksualisoituun kuvastoon kiedottuna) mainostaa tuotetta tai palvelua, hyi vittu, right? En osaa edes heittää vitsejä siitä, miten ihmiset reagoisivat, koska sitä ei vain tapahdu. LGBTQ-representaatio on masentavan usein lähinnä valkoisten cis-homomiesten representaatiota, sillä mikään muu ihmisryhmä maailmassa ei koe olevansa enemmän ahtaalla, kuin hyvin toimeen tulevat, terveet, valkoiset, straight-passing cis-hintit. Juuri ne samat, jotka kyselevät onko kullini ruskea ja jotka sietävät naisia vain jos he ovat upeita.

Minulta kysytään usein, että saako klubi-iltaani tulla valkoihoisia. Saa tottakai! Juhlimme klubillamme ruskeaa queer-kulttuuria ja kanssamme saa tulla juhlimaan kuka tahansa. Kunhan vain ymmärtää kenelle bileet on suunnattu ja kuka siellä saa kerrankin olla keskiössä. Kivaa, että olet vihdoin nähnyt Paris Is Burningin, mutta jos yhtään kuuntelit, niin ymmärrät varmasti kenelle nämä illat saattavat olla suunnattu. My Neck My Back -klubilla queer mustuus ei ole jotain pikku purtavaa, josta voi halutessaan tulla ottamaan haukun ja heittää lopuksi menemään. Se on alku-, pää- ja jälkiruoka ja meillä on nälkä.

 

Ervin Latimer on Helsinkiläinen vaatesuunnittelija, kirjoittaja ja drag queen, joka keskittyy luovassa työssään ruskeuden ja queernessin intersektion tutkimiseen ja tulkitsemiseen.

 

Teksti on osa UrbanApan järjestämää #StopHatredNow – tapahtumaa ja sarjaa kirjoituksia, jotka kulkevat otsikolla LIITTOLAISUUDESTA. Tekstisarjan kuratoi Sonya Lindfors.

Exchange

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 1

Kirjoittanut
98 päivää sitte

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 1

Mä nimeän omat liittolaiseni

kirjoittaja haluaa pysyä anonyymina

 

Aivoissa ei kulje happi. Istun sohvalla ja odotan paneelin vetäjää hermostuneena. Nään kun ihmisiä kerääntyy lavan eteen…mun pitäis mennä tonne lavalle ihan pian. Mun kämmenet hikoilee, saan happea juuri ja juuri. Rintakehää painaa ja joka kerta kun yritän hengittää keuhkot täyteen, hengitys pysähtyy ku seinään, jonnekin ilmatiehyiden reitteihin. Pysähdys kestää vaan hetken. Vedän uuden nopean, syvän ja kiivaan hengähdyksen—aina joskus saan hengähdyksen täyttämään keuhkot. Sit mä haukottelen. 

Jännitän joutuvani vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyy rakenteelliseen väkivaltaan ja henkilökohtaisiin kokemuksiin, selittämään niiden suhdetta toisiinsa sekä antamaan eletyn elämän esimerkkejä tilanteista, joissa sattuu. Jännitän sitä, et henkilöt, joiden etuoikeudet on mahdollistaneet heille elämän ilman sukupuoliristiriidan kokemista, kysyvät multa, miks on niin vaikeeta. Jännitys riisuu mut aseista taas kerran ja tukahduttaa puhumisen mahdollisuuden. Päätän olla nousematta lavalle tänään.

—————

Yllä oleva tilanne on fiktio siitä, miltä minusta olisi hyvin suurella todennäköisyydellä tuntunut, jos olisin mennyt puhumaan #Stop Hatred Now -tapahtuman keskustelupaneeliin liittolaisuudesta. Fiktio jää kuvitelmaksi, mutta sen kirjoittaminen saa ruumiissani aikaan siinä kuvailemiani tuntemuksia. Pidän tauon ja jatkan kirjoittamista vasta hetken päästä, hengityksen syvennyttyä.

Tässä tekstissä minä määrittelen sen, millaisiin liittolaisuutta käsitteleviin kysymyksiin olen tällä hetkellä valmis ja kykeneväinen vastaamaan. Joskus tilanne olisi toinen—en välttämättä jaksaisi vastata mihinkään. Tekstissäni puhuu kaksi hahmoa. Toinen hahmoista (jonka puheenvuorot on kirjoitettu regular-fontilla) edustaa tämänhetkistä minua vuonna 2019: helsinkiläistä, valkoista, muunsukupuolista, ei-binääristä, naiseksi sosiaalistettua, usein cis-naiseksi oletettua henkilöä, joka työskentelee esitystaiteen, aktivismin ja feministisen pedagogiikan parissa. Toinen hahmoista (jonka puheenvuorot on kirjoitettu boldatulla fontilla) edustaa cis-sukupuolista henkilöä, jonka kanssa tässä tekstissä ja mielikuvissani käyn suostumuksellisesti keskustelua ajatuksistani liittolaisuudesta. Tämän hahmon kysymykset ovat kokoelma kysymyksiä, joita olen kohdannut viime vuosien aikana. Kirjoitan tekstiä omilla ehdoillani, ja omasta positiostani käsin. Kehotan lukemaan tekstini yhden ihmisen puheenvuorona liittolaisuudesta—ei kaiken kattavana ohjeistuksena tai oppikirjatekstinä.

Käsittelen sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten liittolaisena toimimista. Tahdon kirjoittaa tämän auki, sillä eri tavoin ja eri syistä sorretut/alistetut/syrjityt henkilöt tarvitsevat myös erilaista tukea ja liittolaisuutta. En pysty omasta positiostani käsin kirjoittamaan kaikkien eri tavoin sorrettujen ihmisten tarpeiden puolesta. En myöskään voi kirjoittaa kaikkien sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten puolesta. Sorron mekanismit ja niiden vakavuus vaihtelevat myös eri sukupuolien ja sukupuolettomuuksien välillä.

Käytän tässä tekstissä sanaa transihmiset. Tarkoitan sanalla tämän tekstin kontekstissa kaikkia heitä, joiden sukupuoli ei ole se, mikä heille syntymässä on määritelty. Tällaisia voivat olla transsukupuoliset, muunsukupuoliset tai jotkin muut kuin cis-sukupuoliset esim. gender fluidit, gender queerit, neutrit, agenderit tai sukupuolettomat. Tahdon muistuttaa, että vaikka tässä tekstissä sisällytänkin monia erilaisia sukupuolia ja sukupuolettomuuksia termin trans alle/sisään/äärelle, on kaikkien sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden itsemääräämisoikeudellinen kysymys, identifioituvatko he transsukupuolisiksi (tai transihmisiksi) vai eivät. Jotkut identifioituvat ja jotkut taas eivät. Tämän tekstin kontekstissa käytän sanaa trans kattokäsitteenä tehdäkseni tekstimassasta luettavamman. Olen tekstin loppuun listannut muutamia mielestäni hyviä ja selkeäsanaisia ohjeistuksia sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden liittolaisille.

—————

Istun mökillä aurinkoisella terassilla tietokoneeni ääressä. Kirjoitan tätä tekstiä. Kuvittelen viereeni haastattelijani kysymysvihkoineen. Hän kysyy olenko valmis, nyökkään ja me aloitamme.

1. Noniin, okei. Ihan ekaks: mitä sä ajattelet liittolaisuudesta just nyt? Tai mitä se tuo sulle mieleen tällä hetkellä?

Se on tekemistä. Mä mietin sitä, miten lähtisin purkamaan ton sanan painoa—se on jotenkin kauhean käytetty ja ehkä inflaationkin kärsinyt sana mun mielestä. Sitä kohtaan tunnetaan samaistumisen kaipuuta. Halutaan olla liittolaisia.

Se halu on hyvä alku.

Liittolaisuudesta on vihdoin (viime vuosina) alettu puhumaan myös Suomessa enemmän. Siitä on pakko puhua, vaikka (ja ehkä erityisesti juuri siksi että) sanaa käytetään usein vähän löperösti. Mä ajattelen, että sitä käytetään turhan paljon sellaisena arvonimenä. Sillä nimetään omaa toimintaa. Tässä mennään pahasti vikaan, sillä liittolaisuus ei ole ominaisuus tai asia, jonka voi vain itse päättää. Se on pyrkimystä toimia eettisten, feminististen ja intersektionaalisten toimintamallien mukaan.

 

2. Mitä sä niinku ajattelet sanan liittolaisuus tarkoittavan?

Liitto on yleisesti ymmärretty kahden tai useamman ihmisen välisenä joko yhteistyönä tai sopimuksena toimia/elää yhdessä (tai sitten avioliittona—mut sitä en nyt tässä ajattele alkuunkaan). Olla liitossa on olla yhdessä, työskennellä yhdessä, tehdä asioita yhdessä, mutta myös kokea vastuuta ja rakentaa luottamusta.

Aktivismin kentällä liittolaisuudella on hyvin tietynlainen merkitys, mutta silti ajattelen noiden samojen asioiden liittyvän siihen. Liittolaisen toiminnan tulisi mun mielestä aina rakentua vastuullisuudelle ja pyrkimykselle kohti luottamusta. Vastuuhan on usealle aika vaikea juttu. Sitä pelätään ottaa. Mutta ajattelen, että mitä rohkeammin joku uskaltaa ottaa vastuuta vaikkapa jonkun tilanteen turvallisuudesta—vaikka ei siinä täysin onnistuisikaan—sitä enemmän luottamusta hän toiminnallaan herättää.

 

3. Ketä vastaan sit ollaan liitossa?

Transfobiaa vastaan. Transfobia on usein melko väärin ymmärretty sana. Siinä missä halutaan kauheasti profiloitua liittolaisena, ei missään nimessä haluta profiloitua transfoobikkona. Onhan toi ihan ymmärrettävää, mutta valitettavan usein asia kuitenkin on niin, että jengi on tranfoobista tahtomattaan ja pahentaa vaan tilannetta sitten huudellen olevansa transihmisten liittolaisia.

Tää Spence Messih’n ja Archie Barryn kirjoittama määritelmä tranfobiasta on mun mielestä melko hyvä: ”Transphobia: An umbrella term for a range of negative and violent attitudes (for example, fear, anger, intolerance, resentment, erasure or discomfort) that one may have towards members of the trans, non-binary and gender diverse community. The term can also connote a fear, disgust, or dislike of being perceived as anything other than cisgender. Transphobia kills trans people.” (Messih & Barry, 2019.)

Transfobia ei siis suoranaisesti tarkoita pelkästään vihaa tai pelkoa transihmisiä kohtaan. Se on myös esimerkiksi transihmisten ohittamista puheessa. Muun muassa kuuluisa puheenaloitusfraasi ”Hyvät naiset ja herrat” on transfobinen ja binäärinen sivuuttaessaan kaikki muut sukupuolet kuin naiset ja miehet. Myös mikä tahansa muu puhe, jossa yritetään ”puhua kaikista ihmisistä” mutta jossa sanojen (ja usein myös ajatuksen) tasolla keskustellaan pelkästään naisten ja miesten asioista, on transfobista. Lisäksi käsitykset genitaaleista on usein sukupuoliessentialistisia sekä transfobisia. Ei ole olemassa mitään tiettyjä tai tietynlaisia ”naisten ja miesten genitaaleja”. Jopa niin kutsutuissa feministisissä konteksteissa kohtaa usein tilanteita, joissa pillu yhdistetään yksioikoisesti naiseuteen ja kulli mieheyteen. Tää ei oo ok, vaan tää on transfobiaa. Monet eri sukupuolet voi menstruoida, monet eri sukupuolet voi ejakuloida siemennestettä, monet eri sukupuolet voi kostua, monet eri sukupuolet voi saada stondiksen ja niin edelleen. On tärkeää opetella omaa sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja ruumiinosiin liittyvää puhetta uudelleen, päivittää sitä ja ymmärtää useiden hegemonisten käsitysten perustuvan täysin cis-heteroutta vahvistaviin uskomuksiin ja poliittisesti latautuneisiin oppijärjestelmiin.

Jos transihminen mainitsee sulle transfobisesta käytöksestä, sun kannattaa kuunnella. Vaikka tän asian kuuleminen olisikin sulle vaikeaa, niin kuuntele. Ja vaikka se onkin valitettavaa, siinä ei useinkaan ole mitään yllättävää, että toimit transfobisesti. On paljon todennäköisempää, että sulla on sisäistettyä transfobiaa kuin että sulla ei olisi. Niin monet asiat, kulttuurit ja yhteiskunnat tänä päivänä perustuu binääriseen sukupuolikäsitykseen, että on lähes mahdotonta kasvaa ilman transfobisia toiminta- ja ajattelumalleja. On tärkeää oppia tunnistamaan niitä ja harjoitella niistä eroon. On hyvä aloittaa olemalla itselleen rehellinen, opiskella, ottaa selvää ja muistaa, että aina on varmasti jotain mitä kehittää.

 

4. Mitä sä itse tarviit tai kaipaat liittolaiselta?

Tavallaan aika paljon, ja toisaalta en nyt ihan kamalasti—ne asiat on oikeasti aika yksinkertaisia jos ajattelee empatian ja välittämisen kautta (ja jaksaa treenata ajatteluaan). Listaan täs nyt joitain ihan perusasioita. Tarviin sitä, että jengi ihan oikeasti ymmärtäisi englanninkielisten (ja muunkin kielisten) sukupuolipronominien tärkeyden, käyttäisi ihmisten oikeita pronomineja, eikä valittaisi siitä ”miten vaikeaa niitä on aina muistaa”. Se ei ole niin vaikeaa. Sitä voi ja pitää harjoitella, esimerkiksi kotona itsekseen. Joskus kuka tahansa voi tehdä virheen—siinä tapauksessa sano, ”excuse me” toista lauseesi käyttäen oikeaa pronominia ja jatka eteenpäin. Älä jää surkuttelemaan tilannetta. Sun harmituksesi ei ole merkittävä tässä tilanteessa. Piste.

Jos sä et tiedä jonkun henkilön pronominia, voit kysyä sitä häneltä: ”What or which pronouns do you use?” Sitten voit kertoa omasi. Oikeita pronomineja tulee käyttää aina—myös henkilön, josta puhutaan, ollessa poissa.

Mä kaipaan mun liittolaisilta sitä, että he jaksaisivat tehdä emotionaalista työtä itsekseen/keskenään, eivätkä kuormittaisi niitä, joita kohtaan he pyrkivät toimimaan solidaarisesti. Jos sulle mainitaan jostain ongelmallisesta asiasta, mitä olet tehnyt tai sanonut, älä nosta omia tunteitasi tilanteessa esiin. Defensiivisyys ei auta, se vain pahentaa tilannetta. Aina.

Mä olen useasti ollut sellaisessa tilanteessa, jossa joku vaikkapa käyttää musta she-pronominia tai puhelee feminismin nimissä pelkästään cis-naisten oikeuksista. Kun asiasta mainitsee, ihmiset saattavat hätääntyä ja kamalasti surra sitä, mitä juuri tekivät. Useinkaan siinä hetkessä mä en jaksa kantaa heidän suruaan siitä virheestä, joka toisintaa niitä yhteiskunnan rakenteita, joissa mulle ja monelle muulle tehdään helvetin vaikeaa olla olemassa tai näkyvissä. Siinä hetkessä mä vaan kaipaan sitä, että tää henkilö sanoisi anteeksi, korjaisi virheensä sanomalla saman asian uudestaan, mutta oikeilla termeillä, ja tilanne jatkuisi eteenpäin.

Kaipaan ihmisiltä, jotka tahtovat olla tueksi, myös sitä, että he antavat mun aina välillä ottaa paussin, eivät menetä hermojaan jos joudun lähtemään tilanteesta, jossa on esimerkiksi tapahtunut väärinsukupuolittamista, antavat mun olla hiljaa niin halutessani ja kunnioittavat mun rajoja jos vaikka sanon, että en jaksa nyt just keskustella tästä ja tästä aiheesta. Kipu on todellista. Mä tarviin sen käsittelyyn joskus aikaa, joskus yksinäisyyttä, joskus musiikkia, joskus tanssia, joskus huutamista, joskus itkemistä, joskus sylin, joskus seksiä, joskus kirjoittamista, joskus ruokaa, joskus liikuntaa, joskus unta, joskus leffan tai Netflixin. Mä tarviin cis-normin aiheuttamien kipujen käsittelyyn sellaisia verkostoja ja vertaisjoukkoja, joissa ei pelkästään ole cis-liittolaisia vaan tyyppejä, jotka jakavat jotain siitä kokemusmaailmasta, missä mä liikun. Siksi tarvitaan lisää tiloja pelkästään transihmisille.

Jos sä haluat olla liittolainen, sä kuuntelet. Jos sä haluat olla transihmisen liittolainen, sä et kysele häneltä, että miksi ja miksi ja miksi jokin asia tuntuu pahalta—sun täytyy muistaa, että sulla ei ole sitä kokemusasiantuntijuutta, mikä transihmisellä on, ja että transihmisen kokemus syrjinnästä on todellinen ja yhteiskunnan lähes kaikki rakenteet läpäisevä asia. Transfobia on istutettu meistä jokaiseen, ja on meidän jokaisen tehtävä tunnistaa se sekä purkaa sitä itsessämme. Lisäksi on tärkeää muistaa, että myös transihmisten kokemukset ovat keskenään erilaisia ja että toiset transihmiset ovat monista eri syistä huomattavasti etuoikeutetummassa asemassa kuin toiset.

Jos sä haluat olla liittolainen, sä puutut tilanteeseen, jossa joku toinen sukupuolittaa transihmistä väärin. Sä puutut tilanteeseen, jossa joku sanoo transihmisen vanhan nimen. Sä et tee tilanteista dramaattisia tai jää niihin junnaamaan. Sä huomioit ongelman, mainitset siitä ja jatkat tilannetta. Sä voit kysyä onko loukatulla henkilöllä ihan ok olo jatkaa, ja jos hän ei halua puhua asiasta, sä hyväksyt sen.

Mä kaipaan taidekentällä työskenteleviltä kollegoilta oikeita ja materiaalisia tekoja, jotka rikkovat tän kentän cis-keskeisyyttä. Mä kaipaan lisää sukupuolen moninaisuutta ja taidetta käsitteleviä keskusteluja, joissa puhujina on sortavien rakenteiden kokemusasiantuntijoita (ihmisiä, joilla on eletyn elämän kokemuksia queer- ja trans-ulkopuolisuudesta) eikä cis-ihmisiä.

Mä kaipaan sitä, että kun jonkin tilanteen (tahallisen tai tahattoman) transfobisuudesta mainitaan, siitä ei järkytytä tai käydä taisteluasemiin vaan pyydetään anteeksi ja toimitaan jatkossa toisella tavalla. Mä kaipaan myös sitä, että ihmiset muistaisivat sen, että transihmiselle jonkin tilanteen transfobisuudesta mainitseminen on valtavan suuri ja voimia vaativa teko. Siitä tulisi pikemminkin olla kiitollinen kuin hermostua. Mä kaipaan ihmisiltä kärsivällisyyttä ja tilaa. Mä kaipaan moninaisuuden, häilyvyyden, muuttuvuuden, erilaisuuden, epämääräisyyden, kategorisoimattomuuden ja vaihtuvuuden ymmärtämistä, juhlimista, tunnustamista, iloitsemista ja bilettämistä.

 

5. Miten sit voi tietää, että onko liittolainen vai ei?

Mä ajattelen, että kun puhutaan sellaisesta liittolaisuudesta jossa pyrkimys on tukea jotakuta syrjinnän, rakenteellisen väkivallan ja sorron kohteena olevaa henkilöä, on se silloin juurikin se tuettava henkilö, joka voi nimetä muita liittolaisiksi. En ajattele sen useinkaan olevan perusteltua että henkilöt, jotka pyrkivät toimimaan liittolaisina, nimeävät itsensä liittolaisiksi. Niinkuin sanoin, liittolaisuus tulisi ymmärtää aktiivisena tekemisenä—ei tittelinä. Se on pikemminkin verbi kuin substantiivi.

Hänen, joka pyrkii toimimaan liitossa, eli tukena jollekin alistetulle henkilölle, on tärkeää osata/pystyä/haluta laittaa oma etu ja egon kiillotus taustalle ja toimia supportina siksi että se on oikein, ei siksi että saisi enemmän huomiota, arvostusta tai etuoikeuksia itse.

Liittolaisuutta ei nimetä, sitä tehdään. Mä en voi mennä tuolla kertomassa olevani liittolainen tälle ja tälle ja tälle, vaan mun pitää yksinkertaisesti pyrkiä toimimaan tilanteissa, joissa olen, mahdollisimman intersektionaalisesti omani ja muiden positiot huomioon ottaen. Mun tulee opetella tunnistamaan omia etuoikeuksiani ja kouluttaa itseäni sorron mekanismeista sekä pyrkiä toimimaan niitä purkaen. Jos joku joskus kokee mun toiminnan liittolaisuutena ja haluaa mua kuvailla tällä termillä, on hänen oikeutensa kertoa se. Mun on mielestäni turha yrittää keskenäni positioida itseäni sen termin kautta—se ei ole pysyvä ja annettu ominaisuus jonka voi jotenkin omistaa. Se on pikemminkin toimintamalli tai toiminnan kenttä, tekojen ja sanojen materiaalinen ja todellinen vaikutusalue, jossa voi usein tehdä virheitä mutta jossa voi kehittyä ja kasvaa. Joka tilanteessa on erilaiset etuoikeudet kyseessä, joka hetki on tarkkailtava omaa positiotaan kriittisesti uudelleen. Ja mikä on tärkeintä muistaa: joka hetki on myös erilaiset mahdollisuudet toimia supportaten muita.

Mä nimeän omat liittolaiseni. Ja mä joudun tekemään sitä nimeämistä päivittäin uusiksi. Toissapäivänä mulle tukena ollut henkilö saattaa hyvinkin olla tänään aivan pihalla eikä tajua puuttua johonkin asiaan, jossa kaipaisin sen tukea.

 

6. Voisitko kertoa vielä jotain esimerkkejä sellaisista tilanteista, missä olisit tarvinnut vahvempaa/parempaa liittolaista? Ja voisitko kertoa, miltä ne tilanteet on tuntuneet?

En.

Transihmisten elämästä on jo valmiiksi mediassa tosi rankisteltu stoori kerrottuna. Ikäänkuin jengin pitäisi perustella oma olemisensa, tunteensa, kokemuksensa, sukupuolensa ja tarpeensa aina kärsimyksen kautta. Mä en just nyt jaksa antaa (cis-)lukijoille sitä sosiaalipornonautintoa, jossa he pääsevät lukemaan vaikeista ja kipeistä tilanteista, joita heille itselleen ei ole tapahtunut.

Mä toivon, että jengi ymmärtäisi netin ja somen olevan täynnä (ja kirjastoistakin löytyy jotain) infopaketteja siitä, miten transihmisten oikeuksia tulisi edistää. Niitä oikeuksia ei mun mielestä tarvitse—ellei halua—perustella kivun kautta, vaan ne on aivan perusihmisoikeuksia, joita tulee puolustaa aina tilanteesta riippumatta.

 

7. Onks vielä jotain mistä haluisit mainita tai räntätä tähän lopuksi?

On tavallaan aika paljonkin asioita, joita haluisin sisällyttää tähän tekstiin vielä, mut en pysty käymään läpi kaikkea. Mut ainakin haluun muistuttaa, et on just niin monta tapaa olla trans, muunsukupuolinen ja sukupuoleltaan jotain muuta kuin cis, kuin heitä/meitä on.

Muuta käsityksesi binäärisestä sukupuolesta—ei ole olemassa vain kahta sukupuolta. Ota asiasta selvää. Lue blogeja, trasekin ja transtukipisteen sivuja, seuraa Instassa trans-aktivisteja. Käytä ihmisistä VAIN sitä nimeä, jonka he kertovat heidän nimensä olevan. Jos vahingossa käytät ihmisestä tämän vanhaa nimeä (deadname), pahoittele, sano henkilön oikea nimi ja jatka tilannetta siitä mihin jäit. Tee tämä vaikka kyseinen henkilö ei olisi paikalla.

Älä kysele transihmisiltä heidän sukupuolestaan tai transitiostaan. Anna heidän itse kertoa niin halutessaan. Älä outtaa transihmistä (eli kerro jollekulle toiselle jonkun olevan trans) ilman hänen lupaansa! Harjoittele sukupuolen moninaisuuden termejä ja käsitteitä.

Älä kehu transihmisten ulkonäköä sukupuolittavilla lauseilla kuten: ”Wau, oot tosi maskuliininen” tai ”Oletpa naisellinen”. Harvemmin varmaan kommentoit tällä tavalla cis-sukupuolisten ystäviesikään ulkonäköä? Jos haluat kehua toisen ulkonäköä, voit tehdä sen myös täysin sukupuolinetraalisti, esim: ”Näytät tosi hyvältä”.

Muista myös, että on ok myöntää olevansa tietämätön jostain asiasta. Jos olet cis-sukupuolinen, et esimerkiksi voi tietää, millaista on olla transsukupuolinen. Voi myös olla, että useat termit on sulle vielä uusia tai epäselviä. Voit myöntää sen, ja sitten päättää ottaa asiasta selville lisää. On tärkeää pyrkiä havaitsemaan oman tietämisensä rajallisuus ja muistaa, että joku muu tietää asiasta varmasti enemmän. Mä ajattelen myös, että jos olet cis-sukupuolinen, joka on tehnyt työtä ymmärtääkseen yhteiskunnan rakenteellista transfobiaa, on tärkeää muistaa kouluttaa myös muita cis-sukupuolisia asiasta!

Muista, että halu toimia liittolaisena on tärkeää. Toimiminen kuitenkin vaatii muutakin kuin halua. Se vaatii päättäväisyyttä, opettelua, häpeän sietämistä aina silloin tällöin ja sen muistamista, että sorron muotoja on monenlaisia ja identiteettejä, taustoja, kykyjä ja kykenemättömyyksiä on erilaisia. Siksi liittolaisuuden muotojenkin tulee olla monimuotoisia.

Jos sulla on halu ymmärtää yhteiskunnan rakenteita (oikeasti) niin kannattaa muistaa, että niistä on kaikkein eniten tietoa henkilöillä, jotka on niiden rakenteiden väkivallan kohteena. Näiltä henkilöiltä ei tule tivata tietoa, vaan antaa sille tilaa, vaalia sitä sekä ymmärtää sen arvokkuus ja syvyys.

 

Kiitokset:

Tahdon kiittää vielä UrbanApaa siitä, että kun kieltäydyin erinäisten syiden vuoksi tulemasta puhumaan livenä Stop Hatred Now -tapahtumaan, he tarjosivat minulle mahdollisuutta tehdä kirjoitettu kontribuutio. Kiitos siitä. Kiitos myös kaikille heille, jotka lukivat tän tekstin ennen sen julkaisemista ja kommentoivat sitä.

 

Lisätietoa ja tekstejä:

https://sukupuolenosaamiskeskus.fi/sukupuoli/tietoa-transihmisten-laheisille/

http://trasek.fi/perustietoa/kasitteita/

https://www.alokvmenon.com/blog/2018/1/3/trans-issues-are-cis-issues

https://transwhat.org/allyship/

https://ask.fm/TransHomoSweetheart/answers/141778160568

MESSIH, Spence & BARRY, Archie 2019. CLEAR EXPECTATIONS: Guidelines for institutions, galleries and curators working with trans, non-binary and gender diverse artists.

 

Teksti on osa UrbanApan järjestämää #StopHatredNow – tapahtumaa ja sarjaa kirjoituksia, jotka kulkevat otsikolla LIITTOLAISUUDESTA. Tekstisarjan kuratoi Sonya Lindfors. Jos haluat kommentoida tai antaa palautetta kirjoittajalle, ota yhteyttä producer@urbanapa.fi.

Exchange

NEXT STEP - OSA 7

Kirjoittanut
110 päivää sitte

NEXT STEP - OSA 7

Kuinka huomioida moninaisuus ja antirasistisuus tanssinopetuksessa osa 2  - Sophia Wekesan haastattelu

Kuka olet? Pieni esittely?

Olen Sophia Wekesa, tanssija, dj ja kulttuurisensitiivisen nuorisotyön asianatuntija. Olen tanssinut pienestä asti, discoa, hip hoppia ja nyt viimeiset 10 vuotta dancehallia. Tein kolme vuotta töitä Helsingin Tyttöjen Talolla vastaten kulttuurisensitiivisestä tyttötyöstä, sieltä on jäänyt käteen paljon työkaluja ja ajatuksia, joita käytän myös tanssinopetuksessa. Kaikessa työssäni ja projekteissa on antirasistinen ja intersektionaalinen ote, esimerkiksi dj-ja klubi-skenessä olemme edistäneet turvallisemman tilan periaatteita ja on ollut hienoa nähdä kuinka se on kantanut hedelmää hyvin nopeasti.

Kertoisitko jotain omasta suhteesta tanssiin?

Tanssi on ollut minulle aina tärkeä osa elämää ja identiteettiä. Tanssi ja esiintyminen ovat tarjonneet minulle paikan, jossa voin turvallisesti kokeilla eri rooleja ja ilmaista tunteita. Mitä voimakkaammat tunteet lavalla, sitä parempi! On ihanaa, kun ei tarvitse pienentää itseään.

Ruskeana nuorena ihmisenä  tanssi ja erityisesti katutanssilajit ovat tarjonneet minulle representaatiota ja samaistumispintaa. Varsinkin lajini dancehall. Vaikka minulla on paljon etuoikeuksia suhteessa jamaikalaisiin tanssijoihin, yhdistää meitä tietyt sorron kokemukset, joiden käsittelyyn tanssi on tuonut työkaluja. Dancehallissa on kyse myös toiminnasta, ei jäädä odottelemaan lupaa keneltäkään vaan lajiin kuuluu olennaisesti tilan haltuun ottaminen, ylpeys omasta itsestä ja sen koko maailmalle näyttäminen.

Olet tehnyt kulttuurisensitiivistä nuorisotyötä. Millaisia konkreettisia onnistumisenkokemuksia tästä tulee?

Onnistumisia ovat olleet ne hetket, kun huomaa tarjoavansa nuorille uudenlaisia ja korjaavia kokemuksia. Maailmamme on liian harvoin sensitiivinen, enemmänkin toisia määrittelevä ja arvottava. Kulttuurisensitiivisiä ryhmiä ohjatessani pystyin tarjoamaan nuorille tilan, jossa kenenkään ei tarvinnut olla valmis omien identiteettien kanssa. Sen seurauksena huomasi kuinka nuoret alkoivat luottamaan minuun ohjaajana ja siten kertomaan itsestään ja vaikeistakin asioista. Luottamuksen tunne on hyvin konkreettinen asia silloin kun sen kokee.

Entä haasteita?

Jälleen koska maailma harvoin on sensitiivinen, vaati se ohjaajana töitä luoda ja juurruttaa sensitiivisempiä toimintatapoja osaksi ryhmää. Haastavaa on, että vaikka kuinka haluaisimme olla kaikkia kohtaan huomaavaisia, mikään ryhmä ei voi olla jatkuvasti 100% turvallinen kaikille jäsenilleen. Mutta jatkuva hyvä meno ei ehkä olekaan lopulta se tavoite, sillä erilaisissa  kohtaamisissa ja elämässä tulee aina väärinymmärryksiä. Kyse on enemmänkin siitä, että kulttuurisensitiivisessä toiminnassa on luottamus siihen, että jos kokee tulleensa loukatuksi, uskaltaa siitä kertoa ääneen ja luottaa siihen että tulee vakavasti otetuksi. Kulttuurisensitiivinen tila tarkoittaa myös sitä, että uskomme yhdessä että voimme päästä haastavista tilanteista eteenpäin.

Koen, että isoin haaste työssä ei kuitenkaan liittynyt nuorten kanssa tehtävään työhön, vaan aikuisiin. Nuoret ovat auki maailmalle ja uuden oppimiselle. Huomasin, että kulttuurisensitiivisyydestä ja antirasistisuudesta puhuminen on vaikeampaa aikuisille. Nämä teemat ovat monimutkaisia, eikä niitä ole mielekästä yksinkertaistaa liikaa. Monimutkaisten asioiden ymmärtäminen vaatii meiltä aika paljon sietokykyä, sillä valmiiksi tulemisen tunnetta ei saavuteta nopeasti.

 

Kerro jotain ajatuksia turvallisesta tai turvallisemmasta tilasta? Mitä se tarkoittaa?

Turvallisempi tila tarkoittaa juuri edellä mainitsemiani asioita. Helppo tapa on jakaa se kahteen olennaiseen osaan, yksi: turvallinen tila on konkreettinen tila seinineen ja kaksi: ohjaaja(t), jotka edistävät turvallisemman tilan periaatteita ja ovat vastuussa niiden toteutumisesta.

Nykyään käytetään turvallinen tilan – sanaparin sijasta mieluummin ilmaisua turvallisempi tila, koska kuten aikaisemmin mainitsin mikään tila ei voi olla aina ja jatkuvasti 100% turvallinen kaikille sen jäsenilleen, se on enemmänkin tavoite, utopia.

Turvallisemman tilan historiassa on oleellista ollut myös sen poissulkevuus. Turvallisemmat tilat ovat olleen usein jollekin tietylle sortoakokevalle ryhmälle tarkoitettuja tiloja, joihin etuoikeutetuissa asemissa olleet ihmiset eivät ole päässeet. Tästä hyvänä esimerkkinä Helsingin Tyttöjen Talo, johon cis-miehet eivät pääse mukaan. Erotteleva rajaus mahdollistaa sen, että sen sijaan että tarkastelemme sukupuolta binäärisenä, kaksinapaisena ilmiönä: tytöt ja pojat, punainen ja sininen, vapautuu tilaa feminiinisyyden monimuotoiselle tarkastelulle.

Keskustelua turvallisemmista tiloista on käyty jo jonkin aikaa ja koen, että on tärkeää jatkaa sitä kysymyksestä miten saada jokin ryhmä mukaan, kysymykseen miten marginaalissa olevat ihmiset saavat olla mukana? Kysymykset ja kommentit kuten: “Mistä oot kotoisin?” tai “Sua varmaan kiinnostaa hip hop kulttuuri?”, kertovat automaattisesti ruskealle oppilaalle mitä hänestä oletetaan ja asettavat nuoren eri asemaan muiden ryhmän jäsenten kanssa. Onko hänellä tilaa olla tykkäämättä hiphopista? Saako nuori olla oma itsensä, varsinkin silloin jos hän rikkoo meidän ennakkoluuloja ja käsityksiä maailmasta?

 

Jos tapahtuu rasistinen teko, miten siihen voi puuttua?

Sanoittamalla mitä tapahtui:

“Tuo mitä sanoit on rasistista, emmekä hyväksy sellaista käytöstä täällä.” Tämän jälkeen kannattaa seurata tarvitseeko tilanne jatkokäsittelyä esim. tunnin jälkeen.

Ohjaajana on hyvä muistaa, että oma esimerkki asioihin puuttumisesta auttaa osallistujia suhtautumaan tilanteeseen. Jos ohjaajana osaamme todeta mitä tapahtui ja samalla näyttää ettei se tarkoita maailmanloppua, vaan pikemminkin mahdollisuutta korjata ja oppia, tilanteet ratkeavat kyllä.

 Rasismista puhuttaessa on myös hyvä muistaa, että puhumme rasistisista teoista ja ajattelutavoista, emme ihmisistä. Tekoja ja ajattelua voi aina kehittää, eikä rasismi ole kenenkään muuttumaton ominaisuus. Toiseksi on muistettava, että tällä hetkellä elämme kulttuurissa, jossa pelkäämme rasistiksi leimaantumista enemmän kuin sitä, että rasismia on olemassa. Tämä pelko estää meitä puuttumasta itse ongelmaan. On siis tärkeää, vaikka kuinka epämukavaa se olisikin, puuttua rasismiin ja nimetä se, jotta pääsisimme käsiksi itse ongelmaan.

 

Voisko tähän loppuun olla vaikka sellaset viisi vinkkiä/neuvoa/terveisiä tanssinopettajalle, millä päästä alkuun?

 

Viisi vinkkiä

 

  1. Tarkastele omia ennakkoluuloja ja oletuksia. Meillä kaikilla on niitä ja se on ihmismielen toiminnalle tavallista. Tästä huolimatta tietyt ennakkoluulomme ovat haitallisia ja niiden oletusten purkamisen kanssa tulee kaikkien meidän tehdä töitä.

  2. Hanki tietoa. Hanki tietoa siitä miten rasismi ja etuoikeudet toimivat. Valtarakenteet ovat monimutkaisia, tässäkin treeni auttaa. Onneksi on olemassa paljon tietoa ja konkreettisia työkaluja, joilla voimme muuttaa omaa toimintaamme sekä maailmaa.

  3. Käsittele omat vaikeat tunteet. Etuoikeuksista ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta herää paljon tunteita, usein vaikeita sellaisia. Jos emme käsittele tunteitamme, johtaa se usein toimintaa jonka tarkoitus on lohduttaa omaa oloamme, sen sijaan että se ratkaisi itse ongelman. Tuli hyvä olo että on tehnyt jotain, mutta itse teko ei auttanut ollenkaan.

  4. Ole liittolainen älä pelastaja. Liittolaisen ja pelastajan ero on siinä, että liittolainen on juurikin toteuttanut kolme ensimmäistä vinkkiä. Liittolaisena ymmärrämme, että meidän tulee kuunnella ja antaa tilaa sortoa kokevalle ryhmälle. Liittolaisen työ on itseä ja omaa toimintaa reflektoivaa.

  5. Toimi! Maailma ei muutu passiivisuudella. Jokaisella meillä on rooli yhteiskunnassa, vaikka aina se ei tunnukaan siltä. Älä pelkää mokaamista, sillä siitä voi aina oppia, pelkää mieluummin passiivisuutta. Alice Walkerin sanoin: “The most common way people give up power is by thinking they don’t have any- Tyypillisin tapa jolla ihmiset antavat valtansa pois, on kuvittelemalla ettei heillä ole valtaa.” Käytä siis omaasi!

Sophia Wekesa on helsinkiläinen tanssija, dj ja kulttuurisensitiivisen nuorisotyön asiantuntija.

Teksti on osa UrbanApan uutta kirjoitussarjaa, joka kulkee nimellä NEXT STEP – KOHTI PAREMPAA TANSSINOPETUSTA. Sarjaa toimittaa ja kuratoi Anniina Jääskeläinen.

Exchange

NEXT STEP - OSA 6

Kirjoittanut
117 päivää sitte

NEXT STEP - OSA 6

NEXT STEP- sarjassa on tähän mennessä saatu lukea erilaisia asiantuntijapuheenvuoroja rakenteisiin, ruumiillisuuteen ja nuoruuden kehitykseen liittyvistä aiheista. Tavoitteena on ollut tarjota avauksia uusiksi tulevaisuuden työkaluiksi niin opettajille, työnantajille, vanhemmille ja oppilaille. Teoreettisempien puheenvuorojen vastapainoksi siirrytään käytäntöön ja tanssinopetuksen arkeen. Sarjan seuraavassa tekstissä kokeneet pedagogit avaavat ajatusmaailmaansa haastattelukysymysten avulla. Kysymykset on rakennettu Liisa Heikkisen (LH) kirjoittaman tekstin pohjalta. Haastattelimme Heikkisen lisäksi Fanni Ijästä (FI) ja Katja Putkosta (KP). Haastateltavista voit lukea lisää kirjoituksen lopusta.

 

Miksi juuri sinä opetat tanssia?

LH: Opettaminen on muoto, jolla pääsen lähemmäksi ihmistä – autan heitä niin omaan kehoon suhtautumisessa kuin toisten ihmisten kohtaamisessa. Tanssi parhaimmillaan sallii kaikki elämän kokemisen tasot.

 

FI: Opetan tanssia koska se oli luonnollinen jatkumo tanssin harrastukselle. Tulen keskikokoiselta paikkakunnalta, jolla ei lapsuuteni aikana oikeastaan ollut tanssikoulua. Paikallinen voimisteluseura kuitenkin tarjosi erilaisia tanssitunteja. Muutaman vuoden harrastamisen jälkeen oli seuratoiminnassa luonnollista siirtyä itse tanssituntien vetäjäksi. Tanssin opettaminen on ollut läsnä oman harrastukseni rinnalla. Lukion jälkeen hain opiskelemaan ja valmistuin tanssipedagogiksi. Opetan katutanssilajeja, joilla ei ole pitkää pedagogista kaanonia. Lajit ovat hyvin liitännäisiä tiettyyn sosiaaliseen kontekstiin, mistä syystä tanssin opettajuus on minulle kulttuurin opettamista: tanssi on kulttuurinen ilmentymä. Minulle tanssin opettaminen merkitsee enemmän kuin tekniikka ja liikkeet joita opetan. Haluan luoda ymmärrystä kontekstista. Tämä kokonaisvaltaisuus tanssin opettamisessa inspiroi minua edelleen; kuinka voin opettaa jotain hyvin yksityiskohtaista ja sitoa sen isompaan asiayhteyteen. Tämä yhdistettynä kollektiiviseen tutkiskeluun oppilaiden kanssa luo hedelmällisen tilanteen, jossa sekä he että minä opimme jatkuvasti uusia asioita.

 

KP: Varmastikin perimmäinen syy on se, että olen harrastanut tanssia suhteellisen nuoresta lähtien ja tanssi on aina ollut minulle rakas harrastus. Ammatillista suuntaa hakiessani en ollut lainkaan varma mitä haluan tanssilla tehdä ja hainkin useampiin kouluihin tanssin ja teatterin parissa. Koulutukseni kautta sain tiettyä varmuutta ja pienen kipinän opettajuuteen, mutta varsinainen liekki on syttynyt opetustyön myötä. Haluan ohjata lapsia, nuoria ja aikuisia liikkeen ja kehon äärellä/sisällä olemiseen, leikkiin sekä ilmaisuun. Tanssi ja liike on minulle sekä voimauttavaa että vapauttavaa, siksi opetan sitä.

 

Miten luot tunnillesi toimintatavat, jotka opettavat oppilaalle, miten kohdata itsensä ja toiset tanssijat?

LH: Tunnillani on kaksi sääntöä. Ensimmäinen on, että kaikki tanssivat omalla tavallaan. Toinen on, ettei toisen liikettä arvoteta. Käyn nämä säännöt aina läpi, kun kurssit alkavat ja muistutan niistä läpi kauden. Asiaan vaikuttaa se, että itse oikeasti ajattelen näin: vahvistan omalla olemisellani “sääntöjä”.

 

FI: Tanssin oppimistilanne on perinteisesti kollektiivinen. Kaikki harjoittelevat yhtä aikaa samoja liikkeitä usein tietyssä tahdissa. Samalla tiedän, etteivät kaikki opi samaan tahtiin tai samalla tavalla. Opettajana koen tämän vaikeaksi yhtälöksi. Jokaisella tanssitunnilla on oma opetustemponsa, joka rakentuu oppilaiden enemmistön mukaan. Se luo tilanteita, joissa yksittäinen oppilas saattaa kokea ettei pysy perässä. Myös peilien kanssa työskentely aiheuttaa omat haasteensa, kun oppilaat voivat oppimistilanteessa vertailla itseään toisiin. Olen yrittänyt purkaa tätä siirtämällä fokuksen harjoittelusta ja sen haasteista siihen miltä tanssiminen ja opetteleminen tuntuu. Yksittäisen harjoituksen jälkeen kysyn miltä harjoitus tuntui ja oppilaat saavat keskustella toistensa kanssa siitä. Tällä tavoin oppilaat saavat erilaisia näkökulmia oppimisesta ja mahdollisesti myös strategioita omaan oppimiseen. Koen, että kun oppilailla on tilaa sanoa että jokin asia oli vaikeaa tai tylsää he eivät jää yksin tunteidensa kanssa ja minulla opettajana on mahdollisuus auttaa heitä paremmin. Tuntemuksien jakaminen nostaa usein myös automaattisesti ryhmähenkeä. Tanssi liittyy ihmiseen eikä vain kehoon.

 

KP: Pyrin aina aluksi panostamaan ryhmäytymiseen uuden ryhmän alkaessa tai kauden alussa vaikka ryhmä olisi pysynyt samana. Koetan luoda turvalliset puitteet mm. määrittelemällä tunnille selkeät rakenteet, esimerkkinä kiertävät rivipaikat. Ajattelen että oppilaat saavat näin tunnilla aikaa ja tilaa keskittyä itse opetettavaan ainekseen, eikä heidän tarvitse ylimääräisesti miettiä ryhmän sosiaalisia valtasuhteita ja sitä minkä kokoisen tilan kukakin ottaa salissa.

Pyrin myös tutustuttamaan oppilaita toisiinsa kauden aikana parityöskentelyn ja ryhmätehtävien kautta. Koetan tehdä pari/ryhmäjaot läpinäkyvästi ja pidän mielessä ketkä oppilaista ovat jo työskennelleet yhdessä, jotta kiertoa tapahtuu.

 

Kuinka työskentelet katseen ja koskettamisen kanssa oppilaiden kesken sekä opettaja-oppilas-suhteessa?

LH: Ohjeistan oppilaita tuntitehtävien avulla siihen, miten suhtaudutaan toiseen, miten katsotaan toisen liikettä ja miten kosketetaan toista. Nämä eivät ole tunnilla sivuhuomautuksen roolissa vaan osa opetusta. Opettajana pyrin lähtökohtaisesti koskemaan jokaista oppilasta tunnin aikana, ja katson oppilaiden liikettä samoin kuin opetan – en etsi “siistejä liikkeitä” tai tiettyä suoritustasoa, vaan totean näkemäni ja hyväksyn sen, miten he milloinkin tanssivat.

 

FI: Koskettamisella ei ole niin selkeää osaa katutanssilajien opettamisessa verrattuna toisiin tanssilajeihin, siksi en arjessani työskentelekään usein sen kanssa. Katseen kanssa työskentelen usein siten, että oppilaat saavat antaa palautetta toisilleen. Näissä tilanteissa annan tarkat ohjeet siitä mihin asioihin keskittyen haluan että oppilaat antavat palautetta. Yritän näin ohjata heidän tapaansa katsoa tanssia. Näissä tilanteissa olen tarkka sanavalintojeni kanssa. On suuri ero kuulla että oppilas oli hyvä tai tanssi hyvin verrattuna että oppilas teki jotain hyvin tai tanssi liikkeen käyttäen tiettyä tekniikkaa. Tällöin palaute ei liity tanssijan persoonallisuuteen vaan osaamiseen ja harjoitteluun, jonka kaikki voivat saavuttaa.

 

KP: Mielestäni koskettaminen kuuluu tanssiin ja kehollisuuteen, mutta sen kanssa pitää olla tietoinen ja hereillä ettei aiheuta toiselle epämiellyttävää, toisen rajat ylittävää kokemusta. Oma ajatukseni koskettamisen taustalla on aina auttaa ja opastaa oppilasta eteen päin. Kosketuksen tapaan liittyy aina myös se miten tutuiksi olemme tulleet. Siihen liittyy myös kosketuksessa välittyvä tieto, joka on mielestäni myös vastavuoroinen. Puhun tunneillani auki sitä, että ohjaan koskettamalla. Perustelen kosketusta sillä, että sen avulla saan välitettyä välillä enemmän informaatiota, kuin pelkästään sanallisesti. Annan kuitenkin oppilaille myös mahdollisuuden sanoa, mikäli he eivät halua ohjausta kosketuksen kautta. Yritän aistia sanattomia viestejä siitä milloin kosketus on ok ja milloin ei. Ajattelen, että tanssinopetuksen lähtökohta on nähdä hyvää toisessa sekä ohjata ja auttaa oppilasta eteen päin ja tämän pohjalta ajattelen myös katsetta ja kosketusta. Vaikka opettajana koetan katseella löytää kehityskohtia ja korjauksia, en ajattele että yrittäisin muuttaa oppilasta, vaan kunnioitan oppilaan ainutlaatuisuutta ja koetan hänen kanssaan löytää parempaa tai kehoystävällisempää tapaa liikkua ja kehittyä tanssijana.

 

Minkälaisen polun olet käynyt kehosuhteesi kanssa?

LH: Harrastin kolmivuotiaasta täysi-ikäisyyteen asti joukkuevoimistelua, jonka esteettiset vaatimukset sekä vahva kilpailullisuus muuttivat suhtautumisen omaan kehooni aika raadolliseksi. Sairastuin teininä anoreksiaan, jonka tajuaminen ja käsittely vei kymmenen vuotta. Parantumisen myötä myös oma tanssini ja pedagogiikkani on muuttunut – en halua, että minun tuntini vahvistaa kilpailun kulttuuria tai että joku ei voisi tanssia, koska hänen kehonsa on tietynlainen. Koreografioissa annan sattumalle paljon tilaa ja arvon suurimman osan paikoista. En myöskään ajattele, että minun pitäisi piilottaa ketään – minun tehtävänihän on opettaa oppilaat siihen tilaan, joka on minun estetiikkakäsityksen sisällä.

 

FI: Kaikilla tanssilajeilla on omat kehoihanteensa ja tapansa puhua niistä. Katutanssilajit ovat historiallisesti yhdysvaltalaisia urbaaneja mustien ja ruskeiden kansantansseja. Näiden kansantanssien äkillinen kaupallistuminen on luonut valtavirtamediassa stereotyyppistä ja pahimmillaan rasistista kuvastoa siitä, mitä katutanssilajit ovat ja minkälaiset kehot niitä tanssivat. Ymmärrys kulttuurista ja kontekstista, joka on synnyttänyt nämä tanssilajit on hävinnyt. Kaikki tämä suodattuu myös käytännön opetustyöhöni: oppilailla ja vanhemmilla on valmiita, virheellisiä ideoita siitä, miltä katutanssilajit näyttävät ja mitä tunnit pitävät sisällään. Olen usein löytänyt itseni tilanteesta jossa opettamani liikkeet tai musiikki eivät vastaa oppilaiden odotuksia. Toisaalta koska katutanssilajit ovat sosiaalisia tansseja, on niissä paljon sallivuutta suhteessa erilaisiin kehoihin. Kun yhtenä tavoitteena on löytää oma uniikki ilmaisutapa, mahdollistaa se myös erilaisten kehojen osallistumisen kulttuuriin. Tämän takia koenkin että kehoihanteitten kanssa työskentely katutanssin parissa liittyy enemminkin ennakkoluulojen ja rakenteiden purkamiseen. Myös oma matkani kehoni kanssa on liittynyt näihin ajatuksiin ja oman paikan löytämiseen katutanssien parissa.

 

KP: Suhde omaan kehoon on muuttunut ajan myötä lempeämmäksi. Kehossani on ollut jotain haasteita tai puutteita, joita olen halunnut korjata, mutta nykyään ajattelen että haasteet, joita minulla on kehossani ovat muovanneet omaa tanssiani sellaiseksi josta nautin. Kehoni haasteet ovat samalla jalostaneet vahvuuksiani tanssijana. Minulla ei ole, eikä ole ollut baletin estetiikan mukaista ihannevartaloa, mutta voin treenata täysillä, nauttia tanssista ja olla oman elämäni primaballerina. Tätä ajatusta tuonkin esille myös omassa opetuksessani. Luotto omaan itseen, omiin taitoihin sekä mielikuva omasta upeudesta saa minut itseni kokoiseksi, itsevarmaksi tanssijaksi. Tanssia harrastaessani minulla on ollut ammattitaitoisia opettajia, joilta olen saanut hyvää pohjaa terveellisen minäkuvan rakentumiselle. En ainakaan muista, että olisin saanut palautteissa kehoani tai luonnettani kritisoivia kommentteja. Tosin ammattiopinnoissani olen muutamilta vierailevilta opettajilta saanut hämmentäviä kommentteja liittyen ulkonäkööni, jotka muistan vieläkin. Olen usein miettinyt, miten se olisi vaikuttanut omaan kehonkuvaani, jos olisin saanut sellaista palautetta nuorempana.

 

Minkälaisia tapoja käytät puhuessasi kehoista?

LH: Tunneilla ei puhuta omasta tai jonkun toisen kehosta epäkunnioittavasti. Tartun heti myös siihen, jos joku vertaa omaa tanssiaan minun tanssiin – kukaan ei voi tanssia kuin minä, koska kenelläkään ei ole samanlaista kehohistoriaa ja rakenteellisia suhteita kuin minulla. Lempeään kehokokemukseen liittyy puheen ja sanojen lisäksi edellä olleet katse ja kosketus. Jos nämä kolme ovat “samaa mieltä”, tunti voi vahvistaa oppilaan oman kehon hyväksymistä.

 

FI: Yritän välttää yleistäviä sanoja, jotka herättävät erilaisia stereotyyppisiä mielleyhtymiä kehoista, liikkeistä tai tulkinnoista, jotka ovat niille muka tyypillisiä. Käytän sanoja jotka kuvaavat liikelaatua, miltä liikkeet tuntuvat ja miten ne anatomisesti suoritetaan. Yritän aktiivisesti olla “dramatisoimatta” näitä tanssilajeja, jotta useammat kokisivat itsensä tervetulleeksi katutanssiyhteisöön, on sitten kyse sukupuolesta, seksuaalivähemmistöistä tai etnisestä taustasta. Oppilaiden ei tarvitse tanssia odotusten mukaan, tai identifioida itseään katutanssijaksi, mutta heidän täytyy saada jonkinlainen ymmärrys lajien historiasta ja kulttuurisesta kontekstista myös suhteessa kehoihanteisiin.

 

KP: Puhun kehosta usein luisen rakenteen ja lihaksiston kautta, eli koetan tarkentaa tiettyyn kohtaan kehossa ja samalla opettaa oppilaita hahmottamaan ja jäsentämään omia kehojaan. Teetän myös harjoituksia, joissa tutkitaan oman kehoa. Esimerkiksi jo ihan pienten oppilaiden kanssa etsimme istuinluita pepulla keinuen ja annan oppilaille mielikuvia, jotka auttavat heitä hahmottamaan lantion asentoa, istuinluiden löydyttyä. Puhun paljon myös kehoyhteyksistä ja liikeketjuista kehossa ja tutkimme näitä oppilaiden kanssa. Improvisaatioharjoituksissa annan yleensä oppilaille tehtäviä tutkia erilaisia liikelaatuja kokonaisvaltaisemmin erilaisten mielikuvien kautta.

 

Miten olet ratkaissut eri tanssilajien estetiikan ja kehoihanteiden vaatimukset suhteessa omaan arvomaailmaasi?

LH: Tiedän nykyään, mikä vahvistaa omaa hyvinvointiani ja mille arvopohjalle haluan itse rakentaa tanssini. En koe, että esimerkiksi tiettyjen lajien estetiikka järisyttää enää omaa olemistani. Olen huolissani siitä, jos opettajat tai valmentajat eivät uskalla tunnustaa (ja muuttaa) omaa osallisuutta kehoihanteiden eteenpäin viemisessä sekä sitä, mitä arvoja he opettavat tunnilla. Omaa lajikulttuuria eri tavoin edistävä opettaja saattaa joutua ison kyseenalaistuksen kohteeksi, mutta toisaalta mikään ei muutu, jos ei itse ala muuttamaan asioita.

 

FI: Valkoisena tanssinopettajana maassa, jossa enemmistö väestöstä on valkoisia, on opettamiini tanssilajeihin liittyvien stereotypioiden purkaminen tärkeä osa työtäni. Tiedostaminen omasta paikastani vierailijana näissä kulttuureissa on jatkuvaa työtä itseni kanssa. Toisten tanssijoiden kokemusten kuunteleminen ja aktiivinen itseni kyseenalaistaminen suhteessa valintoihini opettaa eteenpäin katutanssilajeja ovat keinoja, joilla yritän purkaa näitä stereotypioita.

 

KP: Ulkonäköpaineita ja kehoihanteisiin ”mahduttautumista” on aina ollut ja tulee olemaan, ainakin joissain tanssilajeissa. Itse ajattelen, että oma hyvinvointi ja itsensä arvostaminen tulee ensin. Voin olla taitava, vahva, ilmaisullinen ja upea tanssija, vaikka en mahdu tiettyyn muottiin. Mikäli koetan muuttaa ja muokata itseäni johonkin tiettyyn malliin ja katson itseäni puutteiden kautta, en pysty juurtumaan ja nauttimaan vahvuuksistani ja siitä mitä olen. Tietenkään en ole aina pystynyt olemaan yhtä vahvana kehoihanteiden paineissa, mutta tunne osaavasta ja pystyvästä omasta kehosta sekä tanssissa tulleet onnistumisen kokemukset ovat vahvistaneet minua ja sitä miten pidän itseäni arvossa.

 

Minkälaisia ristiriitoja olet kohdannut tanssin kentällä suhteessa omiin arvoihin? Miten olet pyrkinyt niitä ratkomaan?

LH

  1. Tanssikäsityksen purkaminen – mitä tanssi jokaiselle on ja kuinka voisi lempeästi avartaa käsityksiä uusien kokemusten kautta.
  2. Tapa rakentaa koreografioita – se etten tiedä ja en halua tietää kaikkea valmiiksi (ja uskallan sanoa sen ääneen) voi tuntua jostakin ahdistavalta, pelottavalta ja uudelta. Tämän myötä luottamuksen luominen niin suhteessani tanssijoihin kuin tanssijoiden kesken on asia, johon kiinnitän huomiota.
  3. Opettajan arvo – lähtökohtaisesti en pyri miellyttämään oppilaita, koska niin pitäisi tehdä, vaan olen oma itseni omine tapoineen olla tanssissa. Oppilaat voivat ladata suuret odotukset opettajalle, joiden toteutumista he ”kärkkyvät”. Rohkeus toimia omien arvojen mukaisesti on tuonut tanssisaliin upeita ihmisiä, jotka tanssivat itselleen eivätkä todistaakseen minulle jotain.

FI

  1. Tanssinopetuksella on vahvat traditiot. Opettaja on auktoriteetti, jonka opetustapoja tai taiteellisia näkemyksiä ei tule kyseenalaistaa. Tätä oletusta vasten on myös oppilaan rooli selvä: tehdä kuten käsketään. Olen pohtinut tätä valta-asetelmaa taiteen, luomisen ja ilmaisun näkökulmasta: tanssinopetuksen tavoitteet ja traditiot ovat ristiriidassa keskenään. Oli kyse sitten tavoitteellisesta tanssimisesta tai tanssin harrastamisesta on mielestäni tärkeää pitää mielessä, että tanssi on taiteellinen ilmaisukeino. Minulle on tärkeää, että oppilaat kokevat olevansa taiteen kanssa tekemisissä. Toki tietoisuus teknisestä suorittamisesta, tanssin käsityöstä, on tärkeä osa tanssinopetusta. Tanssinopetus ei kuitenkaan voi vain olla käsityötaitoa. Minulle tanssilla ei ole minkäänlaista lopullista päämäärää, vaan tanssissa oleminen on pääasia. Yritän hahmottaa minkälaisia tanssijoita vallalla olevat tanssinopetuksen traditiot tuottavat ja kuinka voin purkaa niitä siten, että se vastaa enemmän omaa tanssiin liittyvää arvomaailmaani.
  2. Tanssin maailmassa on mielestäni havaittavissa selkeä hierarkia sen suhteen minkälainen tanssi on arvokasta ja minkälaiset kehot ”arvokasta” tanssia tanssivat. Ne, jotka eivät tunnista itseään kyseisistä ihanteista taikka odotusarvoista, eivät lainkaan hakeudu tanssiharrastuksen pariin tai jatka harrastusta. Kehosta, sen ulkonäöstä ja toimivuudesta tulee este harrastukselle. Tämä heijastuu myös laajemmin jopa siihen ketkä tanssin parissa saavat työskennellä ja minkälaisen tanssin parissa eri ihmiset työllistyvät. Toisaalta tansseista, jotka ovat taiteen hierarkiassa alhaalla, tulee jonkinlaisia ”no man’s landeja”, joita kuka tahansa voi opettaa ja tehdä ilman sen suurempaa perehtymistä. Tietoisuus ja ymmärrys kyseisten tanssien sosiokulttuurisista ja historiallisista piirteistä eivät kasva ja hierarkiasta tulee edelleen itseään ruokkiva.

 

Koen, että vahva tanssijan ja tanssinopettajan identiteettini on auttanut minua purkamaan ja kyseenalaistamaan näitä rakenteita. Kun itselle on selvää mitä haluaa tehdä ja miksi, on helpompi muokata opetustilannetta sen mukaan. Usein kyse ei ole suurista, mullistavista pedagogisista ideoista vaan ennemminkin siitä miten teen asioita: mitä sanavalintoja käytän ja miten suunnittelen tunnin dramaturgisesti niin että se tukee omaa pedagogista tavoitettani. Arvioin esimerkiksi konkreettista ajankäyttöäni. Jos haluan oppilaitteni oppivan ja ymmärtävän improvisaation arvon, pitää minun itse valita antaa sille tilaa opetuksessani.

 

KP: Ensimmäiseksi minulle tulee mieleen kysymys siitä kuka on keskiössä tanssin opetuksessa. Olen törmännyt ajatteluun, jossa oppilaat ovat opettajia varten ja  opettajan taiteellisen työskentelyn välineinä. Tämä on mielestäni väärä tapa toimia. Kun työskennellään opettaja-oppilas -asetelmassa, tulee sekä opetuksen että koreografisen prosessin olla aina pedagoginen. Tanssinopetuksessa oppilas ja hänen kehittymisensä ovat keskiössä. Olen huomannut esimerkiksi tanssikilpailuissa oppilaille tehtävän liian haastavaa koreografiaa, jossa opettajan/koreografin visio ei ole kohdannut oppilaiden taitotasoa, vaan esitys on toteutettu opettajan visiosta lähtien. Itse lähtisin luomaan koreografiaa oppilaiden tuottaman materiaalin kautta. Tällaiseen työskentelytapaan tarvitaan

kuitenkin enemmän aikaa ja resursseja.

 

Mikä on ollut itsellesi opettavainen tapaus vuosien varrella? Milloin olet ”mokannut” ja mitä siitä seurasi?

LH: Nuorempana otin oppilaiden kokemukset tunnista todella henkilökohtaisesti ja asiat saattoivat jäädä vaivaamaan pitkäksikin aikaa. Ymmärrys siitä, että tanssisalissa on yhtä monta erilaista kokemusta kuin on henkilöä, auttaa minua suhteuttamaan omaa opetusta oppilaisiin. Omien tunteiden kohtaaminen ja käsittely on auttanut tässä – minun on pitänyt uskaltaa kohdata omat epävarmuuteni ja odotukset itsestäni sekä opetella itsemyötätuntoa. Oman ammattitaidon kehittäminen on ollut myös tärkeää – pystyn perustelemaan jokaisen tunnilla teettämäni harjoituksen. Asioita ei siis tehdä ”näin nyt kuuluu tehdä”-asenteella, vaan opetukseni pohjautuu ihmisyyden käsitykseen, jonka osana tanssi on. En enää ajattele mokaavani. Jos uskaltaa katsoa omaa toimintaansa rehellisesti, pystyy tarttumaan asioihin, joissa joku voisi tulla esimerkiksi loukatuksi. Jos olen kokenut, että oma toimintani tunnilla on loukannut oppilasta, pyydän anteeksi ja puhumme siitä. Ei kenenkään tarvitse olla täydellinen, ei myöskään opettajan.

 

FI: Minusta on vaikeaa sanoa yksittäistä mokaa. Ennemminkin kasvu, jonka opettajana olen tehnyt kertoo siitä kuinka vaativaa ja monivivahteista tanssinopettaminen on. Alussa tanssinopettaminen oli oman tanssijuuteni toteuttamista tanssiopetuksen kautta. Se oli jonkinlaista omien ideoiden tyrkyttämistä ja kurinalaista toimintaa, joissa oppilailla ei oikeastaan ollut tilaa ja vapautta löytää itseään tanssissa. Minä opettajana hallitsin tilannetta kokoajan enkä oikeasti kohdannut oppilaitani. Nykyään ajattelen, että annan oppilailleni työkaluja tanssia kuten he haluavat ja ohjaan heidän oppimistaan sen sijaan, että sanelen mitä ja miten asioita pitää tehdä. Olen opetustilanteessa oppilaita en itseäni varten. Näytän heille suunnan ja annan heille ideoita sillä liikemateriaalilla ja palautteella jota annan.

 

KP: Luulen että suurimmat mokani ovat olleet siinä, etten ole kuunnellut omaa intuitiotani ja puuttunut tilanteisiin jotka ovat minua häirinneet. Tanssinopettajana esimerkiksi ryhmän sosiaalisiin kiemuroihin puuttuminen on sellainen jossa olen oman epäonnistumisen kautta kehittynyt. Nykyisin koetan puuttua ja purkaa tilanteita heti, jossa huomaan oppilaiden välisessä kommunikaatiossa epäsuhtaa tai kiusaamista. Olen toki aina puuttunut selkeisiin kiusaamistapauksiin ja selvittänyt asioita oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Nykyisin koetan aistia tunnelmaa herkemmin ja luottaa omaan intuitiooni tunnin ilmapiiristä ja mahdollisesta “piilossa” tapahtuvasta vallankäytöstä oppilaiden välillä.

 

Mitkä ovat mielestäsi tanssinopetuksen suurimmat haasteet?

LH: Henkilökohtaisesti huomaan jokaisen uuden oppilaan ja ryhmän edessä jännittäväni sitä, miten me löydämme yhteisen tavan olla ja toimia. Toisaalta se pitää minut hereillä kun ei ole yhtä oikeaa ja hyväksi havaittua tulokulmaa lähestyä tanssinopetusta. Haasteena koen siis sen, että en pysty “nojaamaan taaksepäin”, mutta toisaalta siksi nautin opettamisesta – saan koko ajan kokemuksia uuden äärellä olemisesta.

 

FI: Suurimmat haasteet liittyvät tasapainotteluun katutanssilajien tradition, oman ilmaisuni ja oppilaideni oman ilmaisun välillä. Tanssia ei voi irrottaa sen kulttuurisesta kontekstista. Katutanssilajien kulttuuri on kokoajan läsnä myös sen opetustilanteissa: mitä liikkeitä opetan ja miksi, minkälainen arvomaailma näihin tanssityyleihin liittyy ja kuinka voin vahvistaa sitä opetusvalinnoillani. Kuten kaikessa taiteessa, tanssijan pitää ymmärtää tanssin säännöt syventääkseen ja rikkoakseen niitä. Toisaalta olen tietoinen siitä, että se mitä opetan on minun tulkintani näistä tanssityyleistä ja niihin liittyvästä kulttuurista. Mitään absoluuttista totuutta ei ole. Tämän paradoksin opettaminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Opettajana olen myös tanssillinen esikuva oppilailleni. Kehoni liikkeet värjäävät oppilaitteni käsitystä tanssista. Yksi keho ei koskaan pysty luomaan kokonaisvaltaista kuvaa katutanssilajien monipuolisesta ilmaisusta. Esikuvana oleminen ulottuu myös tanssisalin ulkopuolelle. Tanssinharrastajat identifioivat itsensä harrastuksen kautta ja kun puhutaan lapsista ja nuorista, tulee tanssinopettajasta suuri osa oppilaan identiteettiprosessia. Raja sen välillä milloin tanssinopettajan roolini loppuu ja yksityishenkilö alkaa ei ole aina niin selkeää.

 

KP: Yksi suurimmista haasteista on eriarvoisuus. Se että opettaja näkee vain muutamien oppilaiden erinomaisuuden ja luotsaa heitä eteen päin. Tanssinopetuksessa iso haaste on jakaa aikaa ja palautetta tunnilla niin, että kaikki tulevat nähdyiksi. Itse kipuilen tämän asian kanssa aika ajoin ja koetan arvioida omaa opetustani. En tarkoita tällä sitä että opetusta pitäisi tasapäistää ja antaa kaikille palautetta samalla kaavalla, vaan sitä, että tanssitunnin aikana minun pitää olla tietoinen oppilaiden yksilöllisistä kehityskaarista ja koettaa löytää tapoja antaa henkilökohtaista palautetta ryhmäopetuksessa.

 

Mikä tanssinopetuksessa on mielestäsi merkityksellisintä?

LH: En pysty erittelemään jotain tiettyä merkityksellisimmäksi. Olen kokenut hienoja hetkiä silloin, kun huomaan oppilaiden kehollisen läsnäolon muuttuneen tai kun koen yhdessä oppilaiden kanssa luoneeni tilan, jossa kaikki uskaltavat olla rehellisinä itseinään – tanssien omaa tanssiaan.

 

FI: Tanssinopettajana kohtaan oppilaani kokonaisina ihmisinä. Koska tanssiessa keho on sekä tanssijan työkalu että tanssijan identiteetin osa, on tanssin harrastaminen todella monisyistä. Oman kehon kanssa työskentely voi olla raskasta ja toisaalta todella palkitsevaa. Kehon kouluttaminen ja jatkuva oman integriteetin kanssa neuvottelu on jokaiselle oppilaalle henkilökohtaista ja tanssinopettajana minun on kokoajan pidettävä se mielessä. Tanssiminen on holistinen kokemus. Juuri tässä kulminoituu se, mikä on tanssinopetuksessa merkityksellistä: ihmisten ja kehojen kanssa työskentely siten, että oppilaan terve suhde omaan kehoonsa ja rajoihinsa vaikuttaa koko hänen elämäänsä pelkän tanssiharrastuksen sijaan.

 

KP: Merkityksellisintä on mielestäni kokemus arvokkaana olemisesta ja se, että tulee nähdyksi. Se tekee mielestäni myös opettajan näkyväksi oppilaalle, kun kohtaaminen virtaa molempiin suuntiin. Ainakin itse koen merkityksellisenä palautteen tai oppilaita tulevat ehdotukset, kun näen että oppilaat sitoutuvat harjoitteluun ja samalla koko ryhmään. Tärkeää on myös se, että ilmapiiri on turvallinen ja kannustava, se että tunnilla pystyy olemaan oma itsensä ja uskaltaa kokeilla sekä näyttää tunteita. Minulle merkityksellistä on olla aikuinen, joka pystyy kulkemaan rinnalla ja ottamaan vastaan myös turhautumisen sekä epäonnistumisen herättämät tunteet. Aina se ei ole itsellekään helppoa, mutta koen sen luottamuksen osoituksena. Koen että tanssinopettajuuden kautta pystyn vaikuttamaan ja luomaan hyvää itseä ja toisia kunnioittavaa ilmapiiriä, joka toivottavasti resonoi oppilaissa vielä pitkään. Yksi parhaimmista palautteista, jonka olen saanut oli pitkäaikaiselta oppilaaltani, joka lähtiessään opiskelemaan kirjoitti minulle kirjeen jossa hän kertoi omista tuntemuksistaan ja meidän yhteisestä historiasta tanssin parissa. Nyt hän käy taas treenaamassa aikuisten tunnillani.

 

Liisa Heikkinen on freelance-tanssitaiteilija, tanssinopettaja (AMK) ja tanssitaiteen maisteri (MA). Hän perusti vuonna 2013 HAHAHA Dance Schoolin. Liisa toimii JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen yleisötyöntekijänä.

 

Fanni Ijäs on katutanssija ja tanssinopettaja, joka työskentelee housen ja hip hopin parissa.

 

Katja Putkonen tanssipedagogi ja tanssikoulun rehtori. Hän on aloittanut tanssin 11 -vuotiaana Imatralla ja on siitä lähtien seurannut kutsumustaan tanssin parissa Sibelius -lukion kautta Turun Taideakatemian (AMK) tanssinopettajakoulutukseen ja sieltä Teatterikorkeakoulun tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle, josta hän valmistui 2012. Katja nauttii off balancesta, polyrytmisyydestä, liikkeen virtaavuudesta ja ulottumisesta tilaan, hetkistä joissa hän kokee että oppilaat sitoutuvat ryhmään ja liikkeeseen, innostuksesta ja ideoinnista, kiipeilystä sekä matkustamisesta.

 

Teksti on osa UrbanApan uutta kirjoitussarjaa, joka kulkee nimellä NEXT STEP – KOHTI PAREMPAA TANSSINOPETUSTA. Sarjaa toimittaa ja kuratoi Anniina Jääskeläinen.

Tuoreimmat tapahtumat:

27.06.2019 Festival

OPEN CALL / FALL 2019

UrbanApa tarvitsee sinua! UrbanApa palaa Ateneumiin lokakuussa 2019. Tulevan festivaalin temaattisena maisemana on “vibrations”. Asetumme kuuntelemaan värinöitä – kokemuksia, tuntemuksia, energioita, sekä näiden kautta taiteen mahdollisuuksia johdattaa jonkun äärelle. Millaisia värinöitä on ilmassa? Mitä ne herättävät meissä? Miten ravisuttaa olemassa olevia rakenteita? Voiko resonanssi olla leikkisää, nautinnollista, feminististä ja yhteisöllistä? …

Lue lisää ►
29.05.2019 Festival

Plantasia

Tanssitaiteilijat Sara Kauppila, Selma Kauppinen, Katri Miettinen, Elina Lindfors, Katriina Tavi, Tuuli Vahtola ja Anna Virkkunen ottavat haltuunsa Annantalon A-lavan kesäkuussa 2019. Plantasia on leikkisä tanssiteos, jossa ollaan kasvun ja muutoksen äärellä. Miltä näyttävät tulevaisuuden eliöt? Miten ne ääntelevät ja liikkuvat? Teos fantasioi nykyhetken ja tulevaisuuden mahdollisista ja mahdottomista elämänmuodoista. …

Lue lisää ►
27.05.2019 Exchange

TOOLBOX #14

UrbanApa TOOLBOX on työpaja/labi , jonka tarkoituksena on saattaa yhteen taiteen eri alojen ammattilaisia. TOOLBOX tarjoaa alustan taiteellisten praktiikoiden jakamiselle, paineettomalle taiteelliselle työskentelylle ja yli genrerajat ylittäville kokeiluille. Kevään 2019 ensimmäisessä  TOOLBOXissa aistit työskennellään viiden perusaistin parissa.  Jaamme taiteellisia (ja oikean elämän) praktiikoita, tutkimme, keskustelemme ja vietämme aikaa yhdessä. TOOLBOX on suunnattu …

Lue lisää ►
13.05.2019 Exchange

#StopHatredNow 2019

– Liittolaisuus ja solidaarisuus Työkaluja inklusiiviseen, antirasistiseen ja feministiseen toimintaan 13.–16.5.2019 / Zodiak, Caisa, Hanasaari (For English see below) Taiteen kenttä tarvitsee työkaluja vastatakseen muuttuvan maailman tarpeisiin. #StopHatredNow on interkulttuurinen ja antirasistinen tapahtuma-alusta, joka luo uutta diskurssia moninaisuudesta. Usean taide- ja kulttuuriorganisaation yhteistyönä toteuttama tapahtuma rakentaa positiivisessa hengessä keskustelua diversiteetistä, …

Lue lisää ►