Facebook | Twitter | Youtube |

UrbanApa

Tilaa Urbanapa uutiskirje!

Blog

Urbaani kulttuuri–, taide– ja tapahtumayhteisö
Urbant kultur–, konst– och evenemangssamfund
Community for Urban Culture, Art and Events

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 2

Kirjoittanut
26 päivää sitten

LIITTOLAISUUDESTA - OSA 2

Kesäyön unelma

Kirjoittanut Ervin Latimer

Taksikuski nousee autostaan ja tervehtii minua leveästi hymyillen. Hän nostaa kassini taksin takapenkille, siellä ovat korkokenkäni ja vaihtovaatteet. Korsettini metalliset luut porautuvat kylkiini, kun pakotan itseni istuma-asentoon taksin nahkaiselle takapenkille. ”Huomaa, että on pride viikko”, taksikuski hekottaa vastaukseksi, kun saan vaikeroitua hänelle päämääräni. Tarkistan, onko meikkini levinnyt hien mukana pitkin taksihinnastoa. Mekossani on pitkät hihat ja polyesterinen trikooneulos ei tunnu päästävän molekyyliäkään happea ihoani vasten. Ei hikipisaroita, meikki näyttää edelleen täydelliseltä, kuin sfumato-tekniikalla varjostetulta maalaukselta. Meikin tehnyt ystäväni on the shit, mietin. Hän jäi vielä kotiinsa laittautumaan, hän tulisi ystävineen juhliini myöhemmin.

Juttelen kuskin kanssa niitä ja näitä, yritän saada ajatukseni herpaantumaan jo viikkoja jatkuneesta stressistäni: entäs jos juhliini ei tule ketään. Entäs jos ravintolan alakerta ja sen tanssilattia on ihan tyhjä. Soittavatkohan DJ:t oikeanlaista musiikkia, en ole tavannut aiemmin heistä kuin yhden. En tiedä niistäkään hommista yhtikäs mitään, mitä edes tarkoittaa, jos joku on ”paska DJ”.

Kymmenen minuuttia tuuheassa peruukissa on jo yhtä helvettiä, miten kukaan voi elää pitkällä tukalla. Peruukkeja on toki päässäni neljä sillä, noh, mittasuhteet. Taksikuskin tuttavallinen rupattelu kuitenkin rentouttaa minut, olihan mersun kyljessäkin pride-viikon kunniaksi sateenkaaritarra. Erehdyn kysymään taksiuudistuksesta, sillä tämä on ensimmäinen taksini sen jälkeen, kun kilpailu vapautettiin. Hänen kommenttinsa uusista taksiyrittäjistä ovat ensin ensin epäilyttäviä ja lopuksi niin rasistisia, että haluan hypätä Hämeenlinnanväylällä autosta ulos. Ehkä lantiolleni pingotettu Etolan vaahtomuovi pehmentäisi kierimistäni pitkin moottoritietä. Ihmettelen, miten hän puhuu kuulleni sellaisia, onko hän niin julma? Tarkistan kännykän etukamerallani taas meikkini ja tajuan, että peilistä katsoo blondeissa peruukeissaan full on white woman, jonkinlainen ruskea Rachel Dolezal.

Kiemurtelen taksista ulos kieltäytyen kuskin tarjoamasta avusta. Putte’sin ulkopuolella odottaa läjä tuttaviani ja he ulvovat minut nähdessään. Olen tehnyt dragia pienen kaveriporukan kesäjuhlissa, mutta olen nyt ensimmäistä kertaa julkisesti dragissa korsetti kireällä ja kulli teipattuna. En meinaa mahtua ovesta sisään, tukkani on niin iso. Kun laskeudun portaat ravintolan alakertaan huomaan, että joku on teipannut portaiden reunat ja maalannut ne sateenkaaren väreillä. Ele on kaikessa päiväkotimaisuudessaan ihana – yksityiskohta, joka on täysin tarpeeton, mutta samalla niin tärkeä.

Täällähän on ihmisiä.

Seison DJ-tiskin takana ja etsin paikkaa mihin voin laskea mikin. Käteni tärisevät, olen juuri toivottanut ihmiset tervetulleeksi Suomen ja Helsinki Priden historian ensimmäisiin bileisiin, jotka on suunnattu rodullistetuiksi tuleville ihmisille. Mongersin suomeksi ja englanniksi, pääosin siksi, että halusin, että mahdolliset ei-suomenkieliset vieraat ymmärtävät mitä tapahtuu ja myös siksi, että that’s just the way I talk. Kyse on, kyllä, kaksikielisyydestäni, mutta myös siitä, että erityisesti oikean queer-sävyn saamiseksi on usein turvauduttava englanninkieliseen LGBTQ-slangiin ja somekieleen. Monille termeille ei yksinkertaisesti ole tyydyttävää suomenkielistä käännöstä ja kokonaan suomenkielinen esiintyminen (tai kirjoittaminen, lol) ei ole yksinkertaisesti minulle. Se ei tee viestistäni ja sanomisistani yhtään sen vähempiarvoista. Vien röyhkeästi runsaasti tilaa tanssilattialla, seison sen keskellä silmät kiinni ja huljutan tukkaani. Pystyn puristamaan ilmasta kosteutta kuin märästä rätistä ja musiikin biitti saa tekorinnoikseni mytätyt t-paidat tutisemaan. Tuntuu että koko tila halaa minua, minun on niin hyvä olla. Paine juhlien onnistumiselle alkaa vihdoin hellittämään. Käyskentelen pitkin poikin ja varmistan pakonomaisesti, että tuttujeni on hyvä olla ja että heillä on juotavaa (mitäköhän olisi tapahtunut, jos heillä ei olisi ollut juotavaa? I aint fucking paying, missä MUN drinkki on?!). Kasvoistani tippuvat meikinsotkuiset hikipisarat ovat kuin voodoohiekkaa jota ripotellaan oven kynnykselle, etteivät pahat henget pääse sisään. Tai ehkä en estäkään niitä astumasta sisään, vaan estän heitä lähtemään pois. Loitsun ne tanssimaan kanssani ikuisesti. Who you gonna call – the REAL Haamujengi.

Kello lyö kaksitoista ja salamavalot räpsivät, kun portaita astuu alas täpötäydelle tanssilattialle kolme riivatun tyrmäävää naista. Keskimmäisellä on viittana translippu ja hän nostaa sen suorille käsille ilmaan. Mylvimme ja hurraamme ja napsutamme sormiamme. Ensimmäinen death drop iskee lattiaan kuin tuhat vetypommia ja koko kolmikon upeus sulattaa ihomme ja repii lihan ja jänteet luidemme ympäriltä. Jos minä ja juhlijat kuuluisimme kaikki samaan maailmanlopun kulttiin, niin drag neitsyyteni oli ensimmäinen veriuhri ja näiden kolmen naisen saapuminen liekehtivä miekka, joka jakaa meret ja korventaa pellot. Vapahtajat tulivat ja vielä pitkin tekorintojani.

Messu jatkuu vielä muutaman tunnin ja haluaisin ottaa korot pois. Tiedän että edes hetkellinen kenkien riisuminen turvottaa jalat niin, että on turha toivo saada niitä takaisin. Hyvä on, kärsitään hyvän asian puolesta. Olenkohan minä sittenkin Jeesus? Muutan viinin liukuvoiteeksi ja suutelen Juudasta vai miten se meni? Seuraava virsi on Rihannan Breaking Dishes. Lip syncaan sen virheettömästi, olen harjoitellut viikkoja:

I don’t know who you think I am                                                                                                                     

I don’t know who you think I am                                                                                                             

I don’t know who you think I am                                                                                                              

I don’t know who you think I am, am, am, am,                                                                           

OUUUUUH

Vedän toisenkin biisin, se on Jonnan Kaikki Talossa ja yleisö syö kädestäni. Kaikki siskot talossa, indeed. Oloni on voittamaton, en ikinä kehtaa iskeä julkisilla paikoilla ketään, mutta nyt tuntuu, että voisin saada kenet tahansa. Onko kellään Mikael Gabrielin puhelinnumeroa, olen aina tykännyt problemaattisista twinkeistä joilla on mystinen menneisyys. Mutta miksi minusta tuntuu tältä? Exäni sanoi minulle kerran päin naamaa, ettei ole ”comfortable” sen kanssa, että olen julkisilla paikoilla dragissä. These masc for masc guys aint got nothing on me, they can suck my smelly tuck.

Ystävättäreni puhuvat mikkiin illan tärkeydestä ja siitä, mitä heidän kaltaisille naisilleen merkitsee esiintyä tilassa, joka on turvallisempi, tilassa, joka on heille. He kertovat valkoisissa suomalaisissa queer-piireissä kokemastaan syrjinnästä ja painottavat että tila on nyt heidän. Näen yleisön nyökkäilevän ja ilmaan nousee muutama napsutteleva ruskea nyrkki. Maailma saisi puolestani palaa pois, olemme tässä bunkkerissa turvassa. Kun ilta on vihdoin ohi, revin peruukkini pois, pikkulettini eivät onneksi ole auenneet, mutta kantapääni kylläkin ovat. Toisen koron pohja on verestä punainen.

Istun kiltisti yöbussiin, sillä olen PA. Jään omalla pysäkilläni ulos bussista ja tajuan että unohdin Putte’sista mukaan saamani kaksi pizzaa Sokoksen S-marketin kassalle. Otan lennosta siis taksin, sillä olen myös idiootti. Kaupan kassa kertoo harmitelleensa puolestani, että jätin pizzat kassakaukaloon, kun survoin coca-cola tölkkejä kassissani olevien peruukkien joukkoon. Hän arvuuttelee iltani olleen erinomainen ja nyökkään. Ainiin, se taksi odottaa.

Kysyn lupaa syödä pizzaa takapenkillä mutta en saa sitä. Näin vilaukselta kuskin peruutuspeilistä, että kulmakarvani ovat pitkin poskipäitäni. Ainakaan hän ei sano mitään rasistista ääneen. Laitan tekstiviestin äidilleni, että ilta meni hyvin ja että en voi uskoa, että sinne tuli niin paljon ihmisiä. Koko ilta tuntuu sumuiselta, häiriöltä Matrixissa, repeämältä aika-avaruudessa.

28.6.2018 tapahtui jotain pyhää ja tärkeää. Haluan, että edes muutaman kerran vuodessa minulla on tila, jossa pätevät minun sääntöni, ja jossa ovat keskiössä muut kuin kaikki ne valkoiset fuckboyt, joiden perään kuolaan Instagramissa. Haluan, että voin maksaa rodullistetuille queer-taiteilijoille heidän esityksistään ja luovuudestaan. Haluan, että suomalaiseen queer-kulttuuriin kuuluu Paula Koivuniemi -potpurin ja P!nkin lisäksi Janet Jackson ja Mariah Carey ja Eve ja Missy Elliott ja TLC ja Diana Ross ja Whitney vitun Houston. Haluan palkinnon, haluan monumentin ja haluan antaa sellaisen jokaiselle ruskealle queer-keholle, joka juhliini tulee.

Kun täytin kolmekymmentä, päätin että valittaisin vähemmän ja tekisin enemmän. Jos minulla on kontakteja, käyttäisin niitä hyväkseni, jos minulla on tuttuja, pyytäisin heitä avukseni. Olin vuosia valittanut, ettei helsinkiläisestä queer-kulttuurista löydy oikein mitään sellaista, mihin enää samaistuisin. Missä olisi se queer-tila, jossa ruskeus saa olla aggressiivisesti esillä, poceilta poceille, ilman valkoisuuden tarvetta maustaa sillä omaa mautonta keittoaan, ilman valkoisten homokundien ja heteronaisten tarvetta larpata mustaa naiseutta omaksi ilokseen. (Mutta miksi sinä puhut kuin musta nainen, mussutti joku minulle kerran, enhän ole edes erityisen tumma. Koska esitän naista ja sukulaiseni, esimerkiksi tätini puhuu niin. Go fuck yourself, en puhu yhtään sen mustemmin kuin vaikkapa keskustellessani isäni kanssa, sori että sä opit sanan swag vasta kun Beyonce julkaisi Formationin).

En varmaan mistään, mutta ainakin voisin yrittää luoda tilan, jossa pelisäännöt ovat selvillä ja fokus kristallin kirkas. Toisin sanoen, for once it’s not about you, Becky with the thin hair. Mutta kenestä sitten on kyse? Pohjaan klubi-iltojeni kokemukselliset tavoitteet pitkälti kokemuksiini Manhattanin vogue balleista, joissa kävin siellä asuessani. I couldn’t help but wonder, että yksi erityisen olennainen tavoite olisi luoda transesiintyjille ja -vieraille turvallisempia esiintymis- ja juhlintapaikkoja, varsinkin kun operoidaan ball-kulttuurin vaikutuksen alaisena.

Sorruin aluksi amatöörimokiin. Olin toki kysynyt lupaa, että saako mikkiin mainita, että ystäväni ovat trans. Selitin että haluaisin tuoda sen esiin, mikäli heille sopii, sillä erityisesti ruskeaan naisrepresentaatioon kuuluu luonnollisesti myös transsukupuolisuus ja halusin alleviivata, että juhlissani se saa ja pitää olla keskiössä. ”Look at this motherfucking trans beauty, honey! Naomi Cambell in the house tonight, bitch!” rääkyin mikkiin. Hyvästä tahdostani ja lupien kyselystä huolimatta asetelma on silti kiusallinen: Representaatiotavoitteiden ohella käytin heidän transsukupuolisuuttaan alleviivaamaan, että nyt näkyy jotain erikoista ja ennennäkemätöntä, että katsokaa näitä meidän transnaisia, eikö olekin erikoista.

Mainitsin myös tässä tekstissä, että ystäväni ovat upeita, koska, noh, he ovat, mutta yritän kuitenkin parhaani mukaan karsia ajatusta siitä, että transnaisten (ja myös cis-naisten, esimerkiksi poptähtien) täytyy olla upeita ja mielettömiä jotta he kelpaavat meille homoille. Että täytyy muka olla vogue tanssija ja super hauska ja nokkela, kuin joku yleisön rakastama Drag Race -finalisti, että on transnaisena kiinnostava. Toivon, että klubi-iltaani kokevat olonsa tervetulleeksi myös ne transhenkilöt, jotka ovat tylsiä ja rauhallisia ja jotka eivät laittaudu baariin lähtiessään.

Kun toimitaan ruskeuden ja queernessin intersektiossa, on kerta toisensa jälkeen muistutettava, että kenelle tässä kleimataan tilaa. Mitä kaikkea runsasta ja rikasta tämän sinänsä hyvin rajatun intersektion sisään kuuluu ja mahtuu. Tavoitteeni on klubi-ilta toisensa jälkeen olla näissä asioissa parempi. Toisin sanoen: This shit is work that you have to choose to do ja myös muina aikoina, kuin pride-viikolla. Ja tämä mielestäni erottaa jyvät akanoista: on toisaalta hauskaa, että kiitos kapitalismin, monet isommat kotimaiset toimijat ovat vihdoin löytäneet Priden ja sen loputtomat mahdollisuudet tehdä rahaa, mutta toisaalta on ihan helvetin masentavaa, miten ilmeisen laskelmoitua tämä sponsorointi on.

Ja en kiellä, on ihan helvetin siistiä, että pienempienkin paikkakuntien asukkaat saavat edes kerran vuodessa sateenkaarimukeja ja -sukkia lähimmästä Citymarketistaan (mitä sateenkaarilippu tai koko sana queer nykyään merkitsee – säästetään se keskustelu toiseen kertaan) ja että Helsinki Pride mahdollistuu näiden myynnin ja sponsorien ansiosta. On kuitenkin vaikea karistaa mielestä sitä tosiasiaa, että nämä asiat tapahtuvat nyt, koska tällaisten kaupallisten liittolaisuuksien riskit ovat varmasti vuonna 2019 pienimmät mitä ikinä. Helsingin Sanomat kyllä lahjoitti kalleimman mainospaikkansa (lehden kannen) Helsinki-Priden käyttöön yhdeksi päiväksi, mutta toki he ovat ensin laskeneet, että se positiivinen näkyvyys mitä he tästä tempauksesta saavat on arvokkaampaa, kuin uusimman Toyota Corollan mainospalkkio. Juu juu, parempi sekin on kuin ei mitään, mutta tuki queer-yhteisöä kohtaan on niin uusi ilmiö, että on helppo olla naiivi ja ottaa avosylin vastaan ne vähätkin almut mitä meitä päin heitetään. Tämä pätee toki mihin tahansa tuotteeseen tai palveluun, johon liittyy queerness, sillä olemme niin nälkäisiä, että mikä tahansa tuote jota mainostetaan avoimesti homoseksuaalilla sisällöllä on tietty pakko saada. Lupaan, että jos yksikin näistä yrityksistä tajuaisi mainostaa sateenkaarilipuilla jotain tuotettaan vaikka keskellä talvea, we would eat that shit up. Jos mäkkäriin tulisi prideburger vaikka marraskuussa myyntiin, olisin jonottamassa niitä kuin heterot ämpäreitä.

Toki tähänkin liittyy sisäänrakennettu misogynia: Homomiehet mainostamassa tuotteita on tietysti verrattain ok ja sööttiä, mutta annas olla, jos lesbopari (jota ei katsota nimenomaan heteron male-gazen läpi super seksualisoituun kuvastoon kiedottuna) mainostaa tuotetta tai palvelua, hyi vittu, right? En osaa edes heittää vitsejä siitä, miten ihmiset reagoisivat, koska sitä ei vain tapahdu. LGBTQ-representaatio on masentavan usein lähinnä valkoisten cis-homomiesten representaatiota, sillä mikään muu ihmisryhmä maailmassa ei koe olevansa enemmän ahtaalla, kuin hyvin toimeen tulevat, terveet, valkoiset, straight-passing cis-hintit. Juuri ne samat, jotka kyselevät onko kullini ruskea ja jotka sietävät naisia vain jos he ovat upeita.

Minulta kysytään usein, että saako klubi-iltaani tulla valkoihoisia. Saa tottakai! Juhlimme klubillamme ruskeaa queer-kulttuuria ja kanssamme saa tulla juhlimaan kuka tahansa. Kunhan vain ymmärtää kenelle bileet on suunnattu ja kuka siellä saa kerrankin olla keskiössä. Kivaa, että olet vihdoin nähnyt Paris Is Burningin, mutta jos yhtään kuuntelit, niin ymmärrät varmasti kenelle nämä illat saattavat olla suunnattu. My Neck My Back -klubilla queer mustuus ei ole jotain pikku purtavaa, josta voi halutessaan tulla ottamaan haukun ja heittää lopuksi menemään. Se on alku-, pää- ja jälkiruoka ja meillä on nälkä.

 

Ervin Latimer on Helsinkiläinen vaatesuunnittelija, kirjoittaja ja drag queen, joka keskittyy luovassa työssään ruskeuden ja queernessin intersektion tutkimiseen ja tulkitsemiseen.

 

Teksti on osa UrbanApan järjestämää #StopHatredNow – tapahtumaa ja sarjaa kirjoituksia, jotka kulkevat otsikolla LIITTOLAISUUDESTA. Tekstisarjan kuratoi Sonya Lindfors.

Tuoreimmat tapahtumat:

29.05.2019 Festival

Plantasia

Tanssitaiteilijat Sara Kauppila, Selma Kauppinen, Katri Miettinen, Elina Lindfors, Katriina Tavi, Tuuli Vahtola ja Anna Virkkunen ottavat haltuunsa Annantalon A-lavan kesäkuussa 2019. Plantasia on leikkisä tanssiteos, jossa ollaan kasvun ja muutoksen äärellä. Miltä näyttävät tulevaisuuden eliöt? Miten ne ääntelevät ja liikkuvat? Teos fantasioi nykyhetken ja tulevaisuuden mahdollisista ja mahdottomista elämänmuodoista. …

Lue lisää ►
27.05.2019 Exchange

TOOLBOX #14

UrbanApa TOOLBOX on työpaja/labi , jonka tarkoituksena on saattaa yhteen taiteen eri alojen ammattilaisia. TOOLBOX tarjoaa alustan taiteellisten praktiikoiden jakamiselle, paineettomalle taiteelliselle työskentelylle ja yli genrerajat ylittäville kokeiluille. Kevään 2019 ensimmäisessä  TOOLBOXissa aistit työskennellään viiden perusaistin parissa.  Jaamme taiteellisia (ja oikean elämän) praktiikoita, tutkimme, keskustelemme ja vietämme aikaa yhdessä. TOOLBOX on suunnattu …

Lue lisää ►
13.05.2019 Exchange

#StopHatredNow 2019

– Liittolaisuus ja solidaarisuus Työkaluja inklusiiviseen, antirasistiseen ja feministiseen toimintaan 13.–16.5.2019 / Zodiak, Caisa, Hanasaari (For English see below) Taiteen kenttä tarvitsee työkaluja vastatakseen muuttuvan maailman tarpeisiin. #StopHatredNow on interkulttuurinen ja antirasistinen tapahtuma-alusta, joka luo uutta diskurssia moninaisuudesta. Usean taide- ja kulttuuriorganisaation yhteistyönä toteuttama tapahtuma rakentaa positiivisessa hengessä keskustelua diversiteetistä, …

Lue lisää ►
19.04.2019 Mus!c

NOITAPIIRI - klubi

KEVÄT ON TÄÄLLÄ JA SEN MYÖTÄ URBANAPA!  UrbanApa presents: NOITAPIIRI – KLUBI // 19.4.2019// klo 22 -03 //  k -18 // Putte’s Bar & Pizza FREE ENTRANCE Tule juhlimaan ja juhlistamaan feminismiä, kevättä ja taidetta! Nähdään, jutellaan hengataan ja bailataan yhdessä kohti patriarkaatin tuhoa! Pimeydestä nousee pop-up esityksiä ja pieniä …

Lue lisää ►