Facebook | Twitter | Youtube |

UrbanApa

Tilaa Urbanapa uutiskirje!

Blog

Urbaani kulttuuri–, taide– ja tapahtumayhteisö
Urbant kultur–, konst– och evenemangssamfund
Community for Urban Culture, Art and Events

NEXT STEP - OSA 6

Kirjoittanut
32 päivää sitten

NEXT STEP - OSA 6

NEXT STEP- sarjassa on tähän mennessä saatu lukea erilaisia asiantuntijapuheenvuoroja rakenteisiin, ruumiillisuuteen ja nuoruuden kehitykseen liittyvistä aiheista. Tavoitteena on ollut tarjota avauksia uusiksi tulevaisuuden työkaluiksi niin opettajille, työnantajille, vanhemmille ja oppilaille. Teoreettisempien puheenvuorojen vastapainoksi siirrytään käytäntöön ja tanssinopetuksen arkeen. Sarjan seuraavassa tekstissä kokeneet pedagogit avaavat ajatusmaailmaansa haastattelukysymysten avulla. Kysymykset on rakennettu Liisa Heikkisen (LH) kirjoittaman tekstin pohjalta. Haastattelimme Heikkisen lisäksi Fanni Ijästä (FI) ja Katja Putkosta (KP). Haastateltavista voit lukea lisää kirjoituksen lopusta.

 

Miksi juuri sinä opetat tanssia?

LH: Opettaminen on muoto, jolla pääsen lähemmäksi ihmistä – autan heitä niin omaan kehoon suhtautumisessa kuin toisten ihmisten kohtaamisessa. Tanssi parhaimmillaan sallii kaikki elämän kokemisen tasot.

 

FI: Opetan tanssia koska se oli luonnollinen jatkumo tanssin harrastukselle. Tulen keskikokoiselta paikkakunnalta, jolla ei lapsuuteni aikana oikeastaan ollut tanssikoulua. Paikallinen voimisteluseura kuitenkin tarjosi erilaisia tanssitunteja. Muutaman vuoden harrastamisen jälkeen oli seuratoiminnassa luonnollista siirtyä itse tanssituntien vetäjäksi. Tanssin opettaminen on ollut läsnä oman harrastukseni rinnalla. Lukion jälkeen hain opiskelemaan ja valmistuin tanssipedagogiksi. Opetan katutanssilajeja, joilla ei ole pitkää pedagogista kaanonia. Lajit ovat hyvin liitännäisiä tiettyyn sosiaaliseen kontekstiin, mistä syystä tanssin opettajuus on minulle kulttuurin opettamista: tanssi on kulttuurinen ilmentymä. Minulle tanssin opettaminen merkitsee enemmän kuin tekniikka ja liikkeet joita opetan. Haluan luoda ymmärrystä kontekstista. Tämä kokonaisvaltaisuus tanssin opettamisessa inspiroi minua edelleen; kuinka voin opettaa jotain hyvin yksityiskohtaista ja sitoa sen isompaan asiayhteyteen. Tämä yhdistettynä kollektiiviseen tutkiskeluun oppilaiden kanssa luo hedelmällisen tilanteen, jossa sekä he että minä opimme jatkuvasti uusia asioita.

 

KP: Varmastikin perimmäinen syy on se, että olen harrastanut tanssia suhteellisen nuoresta lähtien ja tanssi on aina ollut minulle rakas harrastus. Ammatillista suuntaa hakiessani en ollut lainkaan varma mitä haluan tanssilla tehdä ja hainkin useampiin kouluihin tanssin ja teatterin parissa. Koulutukseni kautta sain tiettyä varmuutta ja pienen kipinän opettajuuteen, mutta varsinainen liekki on syttynyt opetustyön myötä. Haluan ohjata lapsia, nuoria ja aikuisia liikkeen ja kehon äärellä/sisällä olemiseen, leikkiin sekä ilmaisuun. Tanssi ja liike on minulle sekä voimauttavaa että vapauttavaa, siksi opetan sitä.

 

Miten luot tunnillesi toimintatavat, jotka opettavat oppilaalle, miten kohdata itsensä ja toiset tanssijat?

LH: Tunnillani on kaksi sääntöä. Ensimmäinen on, että kaikki tanssivat omalla tavallaan. Toinen on, ettei toisen liikettä arvoteta. Käyn nämä säännöt aina läpi, kun kurssit alkavat ja muistutan niistä läpi kauden. Asiaan vaikuttaa se, että itse oikeasti ajattelen näin: vahvistan omalla olemisellani “sääntöjä”.

 

FI: Tanssin oppimistilanne on perinteisesti kollektiivinen. Kaikki harjoittelevat yhtä aikaa samoja liikkeitä usein tietyssä tahdissa. Samalla tiedän, etteivät kaikki opi samaan tahtiin tai samalla tavalla. Opettajana koen tämän vaikeaksi yhtälöksi. Jokaisella tanssitunnilla on oma opetustemponsa, joka rakentuu oppilaiden enemmistön mukaan. Se luo tilanteita, joissa yksittäinen oppilas saattaa kokea ettei pysy perässä. Myös peilien kanssa työskentely aiheuttaa omat haasteensa, kun oppilaat voivat oppimistilanteessa vertailla itseään toisiin. Olen yrittänyt purkaa tätä siirtämällä fokuksen harjoittelusta ja sen haasteista siihen miltä tanssiminen ja opetteleminen tuntuu. Yksittäisen harjoituksen jälkeen kysyn miltä harjoitus tuntui ja oppilaat saavat keskustella toistensa kanssa siitä. Tällä tavoin oppilaat saavat erilaisia näkökulmia oppimisesta ja mahdollisesti myös strategioita omaan oppimiseen. Koen, että kun oppilailla on tilaa sanoa että jokin asia oli vaikeaa tai tylsää he eivät jää yksin tunteidensa kanssa ja minulla opettajana on mahdollisuus auttaa heitä paremmin. Tuntemuksien jakaminen nostaa usein myös automaattisesti ryhmähenkeä. Tanssi liittyy ihmiseen eikä vain kehoon.

 

KP: Pyrin aina aluksi panostamaan ryhmäytymiseen uuden ryhmän alkaessa tai kauden alussa vaikka ryhmä olisi pysynyt samana. Koetan luoda turvalliset puitteet mm. määrittelemällä tunnille selkeät rakenteet, esimerkkinä kiertävät rivipaikat. Ajattelen että oppilaat saavat näin tunnilla aikaa ja tilaa keskittyä itse opetettavaan ainekseen, eikä heidän tarvitse ylimääräisesti miettiä ryhmän sosiaalisia valtasuhteita ja sitä minkä kokoisen tilan kukakin ottaa salissa.

Pyrin myös tutustuttamaan oppilaita toisiinsa kauden aikana parityöskentelyn ja ryhmätehtävien kautta. Koetan tehdä pari/ryhmäjaot läpinäkyvästi ja pidän mielessä ketkä oppilaista ovat jo työskennelleet yhdessä, jotta kiertoa tapahtuu.

 

Kuinka työskentelet katseen ja koskettamisen kanssa oppilaiden kesken sekä opettaja-oppilas-suhteessa?

LH: Ohjeistan oppilaita tuntitehtävien avulla siihen, miten suhtaudutaan toiseen, miten katsotaan toisen liikettä ja miten kosketetaan toista. Nämä eivät ole tunnilla sivuhuomautuksen roolissa vaan osa opetusta. Opettajana pyrin lähtökohtaisesti koskemaan jokaista oppilasta tunnin aikana, ja katson oppilaiden liikettä samoin kuin opetan – en etsi “siistejä liikkeitä” tai tiettyä suoritustasoa, vaan totean näkemäni ja hyväksyn sen, miten he milloinkin tanssivat.

 

FI: Koskettamisella ei ole niin selkeää osaa katutanssilajien opettamisessa verrattuna toisiin tanssilajeihin, siksi en arjessani työskentelekään usein sen kanssa. Katseen kanssa työskentelen usein siten, että oppilaat saavat antaa palautetta toisilleen. Näissä tilanteissa annan tarkat ohjeet siitä mihin asioihin keskittyen haluan että oppilaat antavat palautetta. Yritän näin ohjata heidän tapaansa katsoa tanssia. Näissä tilanteissa olen tarkka sanavalintojeni kanssa. On suuri ero kuulla että oppilas oli hyvä tai tanssi hyvin verrattuna että oppilas teki jotain hyvin tai tanssi liikkeen käyttäen tiettyä tekniikkaa. Tällöin palaute ei liity tanssijan persoonallisuuteen vaan osaamiseen ja harjoitteluun, jonka kaikki voivat saavuttaa.

 

KP: Mielestäni koskettaminen kuuluu tanssiin ja kehollisuuteen, mutta sen kanssa pitää olla tietoinen ja hereillä ettei aiheuta toiselle epämiellyttävää, toisen rajat ylittävää kokemusta. Oma ajatukseni koskettamisen taustalla on aina auttaa ja opastaa oppilasta eteen päin. Kosketuksen tapaan liittyy aina myös se miten tutuiksi olemme tulleet. Siihen liittyy myös kosketuksessa välittyvä tieto, joka on mielestäni myös vastavuoroinen. Puhun tunneillani auki sitä, että ohjaan koskettamalla. Perustelen kosketusta sillä, että sen avulla saan välitettyä välillä enemmän informaatiota, kuin pelkästään sanallisesti. Annan kuitenkin oppilaille myös mahdollisuuden sanoa, mikäli he eivät halua ohjausta kosketuksen kautta. Yritän aistia sanattomia viestejä siitä milloin kosketus on ok ja milloin ei. Ajattelen, että tanssinopetuksen lähtökohta on nähdä hyvää toisessa sekä ohjata ja auttaa oppilasta eteen päin ja tämän pohjalta ajattelen myös katsetta ja kosketusta. Vaikka opettajana koetan katseella löytää kehityskohtia ja korjauksia, en ajattele että yrittäisin muuttaa oppilasta, vaan kunnioitan oppilaan ainutlaatuisuutta ja koetan hänen kanssaan löytää parempaa tai kehoystävällisempää tapaa liikkua ja kehittyä tanssijana.

 

Minkälaisen polun olet käynyt kehosuhteesi kanssa?

LH: Harrastin kolmivuotiaasta täysi-ikäisyyteen asti joukkuevoimistelua, jonka esteettiset vaatimukset sekä vahva kilpailullisuus muuttivat suhtautumisen omaan kehooni aika raadolliseksi. Sairastuin teininä anoreksiaan, jonka tajuaminen ja käsittely vei kymmenen vuotta. Parantumisen myötä myös oma tanssini ja pedagogiikkani on muuttunut – en halua, että minun tuntini vahvistaa kilpailun kulttuuria tai että joku ei voisi tanssia, koska hänen kehonsa on tietynlainen. Koreografioissa annan sattumalle paljon tilaa ja arvon suurimman osan paikoista. En myöskään ajattele, että minun pitäisi piilottaa ketään – minun tehtävänihän on opettaa oppilaat siihen tilaan, joka on minun estetiikkakäsityksen sisällä.

 

FI: Kaikilla tanssilajeilla on omat kehoihanteensa ja tapansa puhua niistä. Katutanssilajit ovat historiallisesti yhdysvaltalaisia urbaaneja mustien ja ruskeiden kansantansseja. Näiden kansantanssien äkillinen kaupallistuminen on luonut valtavirtamediassa stereotyyppistä ja pahimmillaan rasistista kuvastoa siitä, mitä katutanssilajit ovat ja minkälaiset kehot niitä tanssivat. Ymmärrys kulttuurista ja kontekstista, joka on synnyttänyt nämä tanssilajit on hävinnyt. Kaikki tämä suodattuu myös käytännön opetustyöhöni: oppilailla ja vanhemmilla on valmiita, virheellisiä ideoita siitä, miltä katutanssilajit näyttävät ja mitä tunnit pitävät sisällään. Olen usein löytänyt itseni tilanteesta jossa opettamani liikkeet tai musiikki eivät vastaa oppilaiden odotuksia. Toisaalta koska katutanssilajit ovat sosiaalisia tansseja, on niissä paljon sallivuutta suhteessa erilaisiin kehoihin. Kun yhtenä tavoitteena on löytää oma uniikki ilmaisutapa, mahdollistaa se myös erilaisten kehojen osallistumisen kulttuuriin. Tämän takia koenkin että kehoihanteitten kanssa työskentely katutanssin parissa liittyy enemminkin ennakkoluulojen ja rakenteiden purkamiseen. Myös oma matkani kehoni kanssa on liittynyt näihin ajatuksiin ja oman paikan löytämiseen katutanssien parissa.

 

KP: Suhde omaan kehoon on muuttunut ajan myötä lempeämmäksi. Kehossani on ollut jotain haasteita tai puutteita, joita olen halunnut korjata, mutta nykyään ajattelen että haasteet, joita minulla on kehossani ovat muovanneet omaa tanssiani sellaiseksi josta nautin. Kehoni haasteet ovat samalla jalostaneet vahvuuksiani tanssijana. Minulla ei ole, eikä ole ollut baletin estetiikan mukaista ihannevartaloa, mutta voin treenata täysillä, nauttia tanssista ja olla oman elämäni primaballerina. Tätä ajatusta tuonkin esille myös omassa opetuksessani. Luotto omaan itseen, omiin taitoihin sekä mielikuva omasta upeudesta saa minut itseni kokoiseksi, itsevarmaksi tanssijaksi. Tanssia harrastaessani minulla on ollut ammattitaitoisia opettajia, joilta olen saanut hyvää pohjaa terveellisen minäkuvan rakentumiselle. En ainakaan muista, että olisin saanut palautteissa kehoani tai luonnettani kritisoivia kommentteja. Tosin ammattiopinnoissani olen muutamilta vierailevilta opettajilta saanut hämmentäviä kommentteja liittyen ulkonäkööni, jotka muistan vieläkin. Olen usein miettinyt, miten se olisi vaikuttanut omaan kehonkuvaani, jos olisin saanut sellaista palautetta nuorempana.

 

Minkälaisia tapoja käytät puhuessasi kehoista?

LH: Tunneilla ei puhuta omasta tai jonkun toisen kehosta epäkunnioittavasti. Tartun heti myös siihen, jos joku vertaa omaa tanssiaan minun tanssiin – kukaan ei voi tanssia kuin minä, koska kenelläkään ei ole samanlaista kehohistoriaa ja rakenteellisia suhteita kuin minulla. Lempeään kehokokemukseen liittyy puheen ja sanojen lisäksi edellä olleet katse ja kosketus. Jos nämä kolme ovat “samaa mieltä”, tunti voi vahvistaa oppilaan oman kehon hyväksymistä.

 

FI: Yritän välttää yleistäviä sanoja, jotka herättävät erilaisia stereotyyppisiä mielleyhtymiä kehoista, liikkeistä tai tulkinnoista, jotka ovat niille muka tyypillisiä. Käytän sanoja jotka kuvaavat liikelaatua, miltä liikkeet tuntuvat ja miten ne anatomisesti suoritetaan. Yritän aktiivisesti olla “dramatisoimatta” näitä tanssilajeja, jotta useammat kokisivat itsensä tervetulleeksi katutanssiyhteisöön, on sitten kyse sukupuolesta, seksuaalivähemmistöistä tai etnisestä taustasta. Oppilaiden ei tarvitse tanssia odotusten mukaan, tai identifioida itseään katutanssijaksi, mutta heidän täytyy saada jonkinlainen ymmärrys lajien historiasta ja kulttuurisesta kontekstista myös suhteessa kehoihanteisiin.

 

KP: Puhun kehosta usein luisen rakenteen ja lihaksiston kautta, eli koetan tarkentaa tiettyyn kohtaan kehossa ja samalla opettaa oppilaita hahmottamaan ja jäsentämään omia kehojaan. Teetän myös harjoituksia, joissa tutkitaan oman kehoa. Esimerkiksi jo ihan pienten oppilaiden kanssa etsimme istuinluita pepulla keinuen ja annan oppilaille mielikuvia, jotka auttavat heitä hahmottamaan lantion asentoa, istuinluiden löydyttyä. Puhun paljon myös kehoyhteyksistä ja liikeketjuista kehossa ja tutkimme näitä oppilaiden kanssa. Improvisaatioharjoituksissa annan yleensä oppilaille tehtäviä tutkia erilaisia liikelaatuja kokonaisvaltaisemmin erilaisten mielikuvien kautta.

 

Miten olet ratkaissut eri tanssilajien estetiikan ja kehoihanteiden vaatimukset suhteessa omaan arvomaailmaasi?

LH: Tiedän nykyään, mikä vahvistaa omaa hyvinvointiani ja mille arvopohjalle haluan itse rakentaa tanssini. En koe, että esimerkiksi tiettyjen lajien estetiikka järisyttää enää omaa olemistani. Olen huolissani siitä, jos opettajat tai valmentajat eivät uskalla tunnustaa (ja muuttaa) omaa osallisuutta kehoihanteiden eteenpäin viemisessä sekä sitä, mitä arvoja he opettavat tunnilla. Omaa lajikulttuuria eri tavoin edistävä opettaja saattaa joutua ison kyseenalaistuksen kohteeksi, mutta toisaalta mikään ei muutu, jos ei itse ala muuttamaan asioita.

 

FI: Valkoisena tanssinopettajana maassa, jossa enemmistö väestöstä on valkoisia, on opettamiini tanssilajeihin liittyvien stereotypioiden purkaminen tärkeä osa työtäni. Tiedostaminen omasta paikastani vierailijana näissä kulttuureissa on jatkuvaa työtä itseni kanssa. Toisten tanssijoiden kokemusten kuunteleminen ja aktiivinen itseni kyseenalaistaminen suhteessa valintoihini opettaa eteenpäin katutanssilajeja ovat keinoja, joilla yritän purkaa näitä stereotypioita.

 

KP: Ulkonäköpaineita ja kehoihanteisiin ”mahduttautumista” on aina ollut ja tulee olemaan, ainakin joissain tanssilajeissa. Itse ajattelen, että oma hyvinvointi ja itsensä arvostaminen tulee ensin. Voin olla taitava, vahva, ilmaisullinen ja upea tanssija, vaikka en mahdu tiettyyn muottiin. Mikäli koetan muuttaa ja muokata itseäni johonkin tiettyyn malliin ja katson itseäni puutteiden kautta, en pysty juurtumaan ja nauttimaan vahvuuksistani ja siitä mitä olen. Tietenkään en ole aina pystynyt olemaan yhtä vahvana kehoihanteiden paineissa, mutta tunne osaavasta ja pystyvästä omasta kehosta sekä tanssissa tulleet onnistumisen kokemukset ovat vahvistaneet minua ja sitä miten pidän itseäni arvossa.

 

Minkälaisia ristiriitoja olet kohdannut tanssin kentällä suhteessa omiin arvoihin? Miten olet pyrkinyt niitä ratkomaan?

LH

  1. Tanssikäsityksen purkaminen – mitä tanssi jokaiselle on ja kuinka voisi lempeästi avartaa käsityksiä uusien kokemusten kautta.
  2. Tapa rakentaa koreografioita – se etten tiedä ja en halua tietää kaikkea valmiiksi (ja uskallan sanoa sen ääneen) voi tuntua jostakin ahdistavalta, pelottavalta ja uudelta. Tämän myötä luottamuksen luominen niin suhteessani tanssijoihin kuin tanssijoiden kesken on asia, johon kiinnitän huomiota.
  3. Opettajan arvo – lähtökohtaisesti en pyri miellyttämään oppilaita, koska niin pitäisi tehdä, vaan olen oma itseni omine tapoineen olla tanssissa. Oppilaat voivat ladata suuret odotukset opettajalle, joiden toteutumista he ”kärkkyvät”. Rohkeus toimia omien arvojen mukaisesti on tuonut tanssisaliin upeita ihmisiä, jotka tanssivat itselleen eivätkä todistaakseen minulle jotain.

FI

  1. Tanssinopetuksella on vahvat traditiot. Opettaja on auktoriteetti, jonka opetustapoja tai taiteellisia näkemyksiä ei tule kyseenalaistaa. Tätä oletusta vasten on myös oppilaan rooli selvä: tehdä kuten käsketään. Olen pohtinut tätä valta-asetelmaa taiteen, luomisen ja ilmaisun näkökulmasta: tanssinopetuksen tavoitteet ja traditiot ovat ristiriidassa keskenään. Oli kyse sitten tavoitteellisesta tanssimisesta tai tanssin harrastamisesta on mielestäni tärkeää pitää mielessä, että tanssi on taiteellinen ilmaisukeino. Minulle on tärkeää, että oppilaat kokevat olevansa taiteen kanssa tekemisissä. Toki tietoisuus teknisestä suorittamisesta, tanssin käsityöstä, on tärkeä osa tanssinopetusta. Tanssinopetus ei kuitenkaan voi vain olla käsityötaitoa. Minulle tanssilla ei ole minkäänlaista lopullista päämäärää, vaan tanssissa oleminen on pääasia. Yritän hahmottaa minkälaisia tanssijoita vallalla olevat tanssinopetuksen traditiot tuottavat ja kuinka voin purkaa niitä siten, että se vastaa enemmän omaa tanssiin liittyvää arvomaailmaani.
  2. Tanssin maailmassa on mielestäni havaittavissa selkeä hierarkia sen suhteen minkälainen tanssi on arvokasta ja minkälaiset kehot ”arvokasta” tanssia tanssivat. Ne, jotka eivät tunnista itseään kyseisistä ihanteista taikka odotusarvoista, eivät lainkaan hakeudu tanssiharrastuksen pariin tai jatka harrastusta. Kehosta, sen ulkonäöstä ja toimivuudesta tulee este harrastukselle. Tämä heijastuu myös laajemmin jopa siihen ketkä tanssin parissa saavat työskennellä ja minkälaisen tanssin parissa eri ihmiset työllistyvät. Toisaalta tansseista, jotka ovat taiteen hierarkiassa alhaalla, tulee jonkinlaisia ”no man’s landeja”, joita kuka tahansa voi opettaa ja tehdä ilman sen suurempaa perehtymistä. Tietoisuus ja ymmärrys kyseisten tanssien sosiokulttuurisista ja historiallisista piirteistä eivät kasva ja hierarkiasta tulee edelleen itseään ruokkiva.

 

Koen, että vahva tanssijan ja tanssinopettajan identiteettini on auttanut minua purkamaan ja kyseenalaistamaan näitä rakenteita. Kun itselle on selvää mitä haluaa tehdä ja miksi, on helpompi muokata opetustilannetta sen mukaan. Usein kyse ei ole suurista, mullistavista pedagogisista ideoista vaan ennemminkin siitä miten teen asioita: mitä sanavalintoja käytän ja miten suunnittelen tunnin dramaturgisesti niin että se tukee omaa pedagogista tavoitettani. Arvioin esimerkiksi konkreettista ajankäyttöäni. Jos haluan oppilaitteni oppivan ja ymmärtävän improvisaation arvon, pitää minun itse valita antaa sille tilaa opetuksessani.

 

KP: Ensimmäiseksi minulle tulee mieleen kysymys siitä kuka on keskiössä tanssin opetuksessa. Olen törmännyt ajatteluun, jossa oppilaat ovat opettajia varten ja  opettajan taiteellisen työskentelyn välineinä. Tämä on mielestäni väärä tapa toimia. Kun työskennellään opettaja-oppilas -asetelmassa, tulee sekä opetuksen että koreografisen prosessin olla aina pedagoginen. Tanssinopetuksessa oppilas ja hänen kehittymisensä ovat keskiössä. Olen huomannut esimerkiksi tanssikilpailuissa oppilaille tehtävän liian haastavaa koreografiaa, jossa opettajan/koreografin visio ei ole kohdannut oppilaiden taitotasoa, vaan esitys on toteutettu opettajan visiosta lähtien. Itse lähtisin luomaan koreografiaa oppilaiden tuottaman materiaalin kautta. Tällaiseen työskentelytapaan tarvitaan

kuitenkin enemmän aikaa ja resursseja.

 

Mikä on ollut itsellesi opettavainen tapaus vuosien varrella? Milloin olet ”mokannut” ja mitä siitä seurasi?

LH: Nuorempana otin oppilaiden kokemukset tunnista todella henkilökohtaisesti ja asiat saattoivat jäädä vaivaamaan pitkäksikin aikaa. Ymmärrys siitä, että tanssisalissa on yhtä monta erilaista kokemusta kuin on henkilöä, auttaa minua suhteuttamaan omaa opetusta oppilaisiin. Omien tunteiden kohtaaminen ja käsittely on auttanut tässä – minun on pitänyt uskaltaa kohdata omat epävarmuuteni ja odotukset itsestäni sekä opetella itsemyötätuntoa. Oman ammattitaidon kehittäminen on ollut myös tärkeää – pystyn perustelemaan jokaisen tunnilla teettämäni harjoituksen. Asioita ei siis tehdä ”näin nyt kuuluu tehdä”-asenteella, vaan opetukseni pohjautuu ihmisyyden käsitykseen, jonka osana tanssi on. En enää ajattele mokaavani. Jos uskaltaa katsoa omaa toimintaansa rehellisesti, pystyy tarttumaan asioihin, joissa joku voisi tulla esimerkiksi loukatuksi. Jos olen kokenut, että oma toimintani tunnilla on loukannut oppilasta, pyydän anteeksi ja puhumme siitä. Ei kenenkään tarvitse olla täydellinen, ei myöskään opettajan.

 

FI: Minusta on vaikeaa sanoa yksittäistä mokaa. Ennemminkin kasvu, jonka opettajana olen tehnyt kertoo siitä kuinka vaativaa ja monivivahteista tanssinopettaminen on. Alussa tanssinopettaminen oli oman tanssijuuteni toteuttamista tanssiopetuksen kautta. Se oli jonkinlaista omien ideoiden tyrkyttämistä ja kurinalaista toimintaa, joissa oppilailla ei oikeastaan ollut tilaa ja vapautta löytää itseään tanssissa. Minä opettajana hallitsin tilannetta kokoajan enkä oikeasti kohdannut oppilaitani. Nykyään ajattelen, että annan oppilailleni työkaluja tanssia kuten he haluavat ja ohjaan heidän oppimistaan sen sijaan, että sanelen mitä ja miten asioita pitää tehdä. Olen opetustilanteessa oppilaita en itseäni varten. Näytän heille suunnan ja annan heille ideoita sillä liikemateriaalilla ja palautteella jota annan.

 

KP: Luulen että suurimmat mokani ovat olleet siinä, etten ole kuunnellut omaa intuitiotani ja puuttunut tilanteisiin jotka ovat minua häirinneet. Tanssinopettajana esimerkiksi ryhmän sosiaalisiin kiemuroihin puuttuminen on sellainen jossa olen oman epäonnistumisen kautta kehittynyt. Nykyisin koetan puuttua ja purkaa tilanteita heti, jossa huomaan oppilaiden välisessä kommunikaatiossa epäsuhtaa tai kiusaamista. Olen toki aina puuttunut selkeisiin kiusaamistapauksiin ja selvittänyt asioita oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Nykyisin koetan aistia tunnelmaa herkemmin ja luottaa omaan intuitiooni tunnin ilmapiiristä ja mahdollisesta “piilossa” tapahtuvasta vallankäytöstä oppilaiden välillä.

 

Mitkä ovat mielestäsi tanssinopetuksen suurimmat haasteet?

LH: Henkilökohtaisesti huomaan jokaisen uuden oppilaan ja ryhmän edessä jännittäväni sitä, miten me löydämme yhteisen tavan olla ja toimia. Toisaalta se pitää minut hereillä kun ei ole yhtä oikeaa ja hyväksi havaittua tulokulmaa lähestyä tanssinopetusta. Haasteena koen siis sen, että en pysty “nojaamaan taaksepäin”, mutta toisaalta siksi nautin opettamisesta – saan koko ajan kokemuksia uuden äärellä olemisesta.

 

FI: Suurimmat haasteet liittyvät tasapainotteluun katutanssilajien tradition, oman ilmaisuni ja oppilaideni oman ilmaisun välillä. Tanssia ei voi irrottaa sen kulttuurisesta kontekstista. Katutanssilajien kulttuuri on kokoajan läsnä myös sen opetustilanteissa: mitä liikkeitä opetan ja miksi, minkälainen arvomaailma näihin tanssityyleihin liittyy ja kuinka voin vahvistaa sitä opetusvalinnoillani. Kuten kaikessa taiteessa, tanssijan pitää ymmärtää tanssin säännöt syventääkseen ja rikkoakseen niitä. Toisaalta olen tietoinen siitä, että se mitä opetan on minun tulkintani näistä tanssityyleistä ja niihin liittyvästä kulttuurista. Mitään absoluuttista totuutta ei ole. Tämän paradoksin opettaminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Opettajana olen myös tanssillinen esikuva oppilailleni. Kehoni liikkeet värjäävät oppilaitteni käsitystä tanssista. Yksi keho ei koskaan pysty luomaan kokonaisvaltaista kuvaa katutanssilajien monipuolisesta ilmaisusta. Esikuvana oleminen ulottuu myös tanssisalin ulkopuolelle. Tanssinharrastajat identifioivat itsensä harrastuksen kautta ja kun puhutaan lapsista ja nuorista, tulee tanssinopettajasta suuri osa oppilaan identiteettiprosessia. Raja sen välillä milloin tanssinopettajan roolini loppuu ja yksityishenkilö alkaa ei ole aina niin selkeää.

 

KP: Yksi suurimmista haasteista on eriarvoisuus. Se että opettaja näkee vain muutamien oppilaiden erinomaisuuden ja luotsaa heitä eteen päin. Tanssinopetuksessa iso haaste on jakaa aikaa ja palautetta tunnilla niin, että kaikki tulevat nähdyiksi. Itse kipuilen tämän asian kanssa aika ajoin ja koetan arvioida omaa opetustani. En tarkoita tällä sitä että opetusta pitäisi tasapäistää ja antaa kaikille palautetta samalla kaavalla, vaan sitä, että tanssitunnin aikana minun pitää olla tietoinen oppilaiden yksilöllisistä kehityskaarista ja koettaa löytää tapoja antaa henkilökohtaista palautetta ryhmäopetuksessa.

 

Mikä tanssinopetuksessa on mielestäsi merkityksellisintä?

LH: En pysty erittelemään jotain tiettyä merkityksellisimmäksi. Olen kokenut hienoja hetkiä silloin, kun huomaan oppilaiden kehollisen läsnäolon muuttuneen tai kun koen yhdessä oppilaiden kanssa luoneeni tilan, jossa kaikki uskaltavat olla rehellisinä itseinään – tanssien omaa tanssiaan.

 

FI: Tanssinopettajana kohtaan oppilaani kokonaisina ihmisinä. Koska tanssiessa keho on sekä tanssijan työkalu että tanssijan identiteetin osa, on tanssin harrastaminen todella monisyistä. Oman kehon kanssa työskentely voi olla raskasta ja toisaalta todella palkitsevaa. Kehon kouluttaminen ja jatkuva oman integriteetin kanssa neuvottelu on jokaiselle oppilaalle henkilökohtaista ja tanssinopettajana minun on kokoajan pidettävä se mielessä. Tanssiminen on holistinen kokemus. Juuri tässä kulminoituu se, mikä on tanssinopetuksessa merkityksellistä: ihmisten ja kehojen kanssa työskentely siten, että oppilaan terve suhde omaan kehoonsa ja rajoihinsa vaikuttaa koko hänen elämäänsä pelkän tanssiharrastuksen sijaan.

 

KP: Merkityksellisintä on mielestäni kokemus arvokkaana olemisesta ja se, että tulee nähdyksi. Se tekee mielestäni myös opettajan näkyväksi oppilaalle, kun kohtaaminen virtaa molempiin suuntiin. Ainakin itse koen merkityksellisenä palautteen tai oppilaita tulevat ehdotukset, kun näen että oppilaat sitoutuvat harjoitteluun ja samalla koko ryhmään. Tärkeää on myös se, että ilmapiiri on turvallinen ja kannustava, se että tunnilla pystyy olemaan oma itsensä ja uskaltaa kokeilla sekä näyttää tunteita. Minulle merkityksellistä on olla aikuinen, joka pystyy kulkemaan rinnalla ja ottamaan vastaan myös turhautumisen sekä epäonnistumisen herättämät tunteet. Aina se ei ole itsellekään helppoa, mutta koen sen luottamuksen osoituksena. Koen että tanssinopettajuuden kautta pystyn vaikuttamaan ja luomaan hyvää itseä ja toisia kunnioittavaa ilmapiiriä, joka toivottavasti resonoi oppilaissa vielä pitkään. Yksi parhaimmista palautteista, jonka olen saanut oli pitkäaikaiselta oppilaaltani, joka lähtiessään opiskelemaan kirjoitti minulle kirjeen jossa hän kertoi omista tuntemuksistaan ja meidän yhteisestä historiasta tanssin parissa. Nyt hän käy taas treenaamassa aikuisten tunnillani.

 

Liisa Heikkinen on freelance-tanssitaiteilija, tanssinopettaja (AMK) ja tanssitaiteen maisteri (MA). Hän perusti vuonna 2013 HAHAHA Dance Schoolin. Liisa toimii JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen yleisötyöntekijänä.

 

Fanni Ijäs on katutanssija ja tanssinopettaja, joka työskentelee housen ja hip hopin parissa.

 

Katja Putkonen tanssipedagogi ja tanssikoulun rehtori. Hän on aloittanut tanssin 11 -vuotiaana Imatralla ja on siitä lähtien seurannut kutsumustaan tanssin parissa Sibelius -lukion kautta Turun Taideakatemian (AMK) tanssinopettajakoulutukseen ja sieltä Teatterikorkeakoulun tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselle, josta hän valmistui 2012. Katja nauttii off balancesta, polyrytmisyydestä, liikkeen virtaavuudesta ja ulottumisesta tilaan, hetkistä joissa hän kokee että oppilaat sitoutuvat ryhmään ja liikkeeseen, innostuksesta ja ideoinnista, kiipeilystä sekä matkustamisesta.

 

Teksti on osa UrbanApan uutta kirjoitussarjaa, joka kulkee nimellä NEXT STEP – KOHTI PAREMPAA TANSSINOPETUSTA. Sarjaa toimittaa ja kuratoi Anniina Jääskeläinen.

Tuoreimmat tapahtumat:

27.05.2019 Exchange

TOOLBOX #14

UrbanApa TOOLBOX on työpaja/labi , jonka tarkoituksena on saattaa yhteen taiteen eri alojen ammattilaisia. TOOLBOX tarjoaa alustan taiteellisten praktiikoiden jakamiselle, paineettomalle taiteelliselle työskentelylle ja yli genrerajat ylittäville kokeiluille. Kevään 2019 ensimmäisessä  TOOLBOXissa aistit työskennellään viiden perusaistin parissa.  Jaamme taiteellisia (ja oikean elämän) praktiikoita, tutkimme, keskustelemme ja vietämme aikaa yhdessä. TOOLBOX on suunnattu …

Lue lisää ►
13.05.2019 Exchange

#StopHatredNow 2019

– Liittolaisuus ja solidaarisuus Työkaluja inklusiiviseen, antirasistiseen ja feministiseen toimintaan 13.–16.5.2019 / Zodiak, Caisa, Hanasaari (For English see below) Taiteen kenttä tarvitsee työkaluja vastatakseen muuttuvan maailman tarpeisiin. #StopHatredNow on interkulttuurinen ja antirasistinen tapahtuma-alusta, joka luo uutta diskurssia moninaisuudesta. Usean taide- ja kulttuuriorganisaation yhteistyönä toteuttama tapahtuma rakentaa positiivisessa hengessä keskustelua diversiteetistä, …

Lue lisää ►
19.04.2019 Mus!c

NOITAPIIRI - klubi

KEVÄT ON TÄÄLLÄ JA SEN MYÖTÄ URBANAPA!  UrbanApa presents: NOITAPIIRI – KLUBI // 19.4.2019// klo 22 -03 //  k -18 // Putte’s Bar & Pizza FREE ENTRANCE Tule juhlimaan ja juhlistamaan feminismiä, kevättä ja taidetta! Nähdään, jutellaan hengataan ja bailataan yhdessä kohti patriarkaatin tuhoa! Pimeydestä nousee pop-up esityksiä ja pieniä …

Lue lisää ►
04.10.2018 Festival

UrbanApa x Ateneum 2018

 4.-7.10.2018 / Unknown?  Me olemme tuntemattoman äärellä. Me emme tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Rajapinnat vuotavat ja tuttu muuttuu tunnistamattomaksi. Meitä pelottaa, mutta ehkä voimme kohdata tuntemattoman yhdessä?  UrbanApa x Ateneum on festivaali, joka törmäyttää urbaanin nykytaiteen ja museokontekstin. Neljän päivän aikana tuomme yhteen installaatioita ja videotaidetta, pieniä, hauraita, yllättäviä, kyseenalaisia …

Lue lisää ►